Loma lopuillaan

Loma vetelee jo viimeisiään. Enää muutama päivä jäljellä, ennen kuin pitää palata takaisin sorvin ääreen. Mutta ei me murehdita vielä semmoisia. Nautitaan nyt ihan loppuun saakka täysillä :D

Tänään on varmaan jotain dpo 11. Ihan villi veikkaus. Kalenterisovellukseni sanoi jo eilen, että "kuukautiset ovat tuloillaan". Vielä ei ole alkanut, mutta sovellus taisikin ehdottaa ovista hieman aikaisemmin, kuin mitä itse aavistelin. Odottelen siis menkkojen alkavan viimeistään viikonloppuna. Mitään raskauteen viittaavia oireitakaan ei ole ollut, joten en nyt mitenkään jännityksellä odottele mitään.

Pikkuisen olen jo pohtinut tulevaa kiertoa, että jaksanko vielä silloinkaan yrittää täysillä raskautta (tehokeinona vitamiinit ja hivenaineet) vai odottelenko vain kiltisti vielä muutaman viikon siihen polikäyntiin. Tavallaan haluaisin kyllä säästää kaikki voimani vasta sitten siihen seuraavaan kiertoon, kun on jo tuo polikäynti takana ja on ehkä jo uudet sotasuunnitelmat takataskussa. Voi olla, että nämä heinäkuun viikot menevät muutenkin niin hujauksella, kun olen kollegojeni lomatuuraajana. Noh katotaan.

Viime viikonloppuna oltiin tosiaan siellä mökillä isolla kaveriporukalla. Tämä oli siinä mielessä harvinainen reissu, että kaikki perheet saivat lapsilleen hoitopaikan ja oltiin ihan täysin vaan aikuisten kesken lomalla. Ja voi että olikin hauskaa! Tuli taas pitkästä aikaa koettua ihan kaameeta krapulaakin :D Hyi olkoon. Mutta oli kyllä ihan täydellisen ikimuistoinen reissu, että hyvä että tuli lähdettyä. Ja tiettekö mitä! Säät suosivat lomailijaa ja meillä oli koko viikonlopun ihan täydelliset aurinkokelit, että sai ihan aurinkorasvaakin levitellä iholle. Ah täydellistä.

No mutta joo. Alkaa taas aiheet olemaan jotain ihan muuta kuin mitä blogin nimi kertoo. Ei me vielä olla luovutettu, mutta kun alkaa pikku hiljaa se kolme vuotta tulla täyteen, niin loma on kyllä ihan paikallaan. Toivottavasti mekin päästään pian taas intoilemaan uusista kierroista.

Palaillaan taas! Vielä on kesää jäljellä!

Ruuhkavuodet

Tänään ollaan jo kp 5:ssä ja vuoto alkaa pikku hiljaa olla lopuillaan, Nyt ei tosiaan ollut niukat menkat vaan pari ekaa päivää oli sellaiset tulvat, ettei mikään meinannut pidätellä siltä. Anteeksi mielikuvat :D

En tiedä johtuuko se nyt tuosta kolmannesta keskenmenosta vai mistä, mutta mulla on nyt jotenkin ihan todella toivoton olo. Ihan sellanen luovuttanut olo, ettei me tulla koskaan ikinä saamaan sitä omaa pikkuista syliin asti. Huomasin sen eilen, kun juteltiin mieheni kanssa siitä, että haluaisin alkaa sisustamaan askarteluhuonettani. Suunnittelin ostavani sinne uuden hienon vuodesohvan, jos vaikka joskus sattuis joku yövieras poikkeamaan luonamme. Mies ei kuitenkaan innostunut ajatuksesta. Hän mumisi jotain, että "kannattaako sitä nyt vaan väliaikaisesti ostaa" ja mietin, että mitä ihmettä hän nyt oikein tarkoittaa, kunnes älysin. Hän on edelleen toiveikas, että tuo askarteluhuone muuttuisi vielä joskus lasten huoneeksi. Minä olen jo ihan luopunut ajatuksesta.

Mulla on nyt ihan kauhea ongelma, nimittäin en meinaa millään keksiä mitään tekemistä. Kaikki kaverit viettävät niitä kuuluisia ruuhkavuosia pienten lastensa kanssa ja minä vaan istun kotona tuijottelemassa seinille. Miehelläni on tietysti paljonkin harrastuksia ja projekteja, joita hän voi puuhastaa ja häneltä tuntuukin tunnit loppuvan kesken päivästä. Yritän itsekkin kovasti keksiä vaikka jotain käsityötä mihin keskittyä, mutta ei vaan inspaa mikään. Ärsyttää!

Mitähän hittoa sitä elämällään tekis?

syntymät vs. kuolemat

Katsoin eilen kymppiuutisia, kun aiheena oli syntyvyyden olleen pienempi kuin kuolemien määrä vuonna 2016. Tilanne on kuulemma pahin sitten sotavuosien. Siinä sitten toimittaja tivasi asiantuntijalta, että mistä tämä johtuu, johon asiantuntija sitten vastasi, että on paljon naisia, jotka haluavat lapsia, mutta eivät saa niitä(mukaanlukien sekundäärisestä lapsettomuudesta kärsivät). Tunsin ihan sellaisen piston sydämessäni, että minä olen yksi noista tilaston naisista. Minä olen osasyyllinen syntyvyyden laskemiseen. Minä ole surkea ihminen. Alkoi ihan ahdistaa, että mihin tämä maailma on oikein menossa. Mikä on muuttunut viime vuosisadan aikana niin radikaalisesti, että lapsettomuus on jo yleistä? Ruoka? Teknologia? Ilmasto?

Olen nyt viime päivinä ollut jotenkin erityisen ahdistunut. Silja pisti taas kyselyä meiän whatsapp-ryhmään yhteisestä peli-illasta. Alkoi ahdistaa jo pelkkä ajatuskin niin paljon, että sydän alkoi tykyttää vimmatusti. En tiedä onko ne nää hormonit vai mitkä, mutta mua on alkanut ahdistaa ihan sikana ajatus siitä, että joudun taas sinne niiden muiden uteluiden kohteeksi; "koska te teette vauva?""eikö olis jo teiän vuoro?""miksi ei?". Sen lisäksi kaikki keskustelut näiden äitien keskellä liittyy vaan lasten vaatteisiin, vauvan ruokaan, vauvajoogaan, unirytmeihin ja kaikkeen muuhun sellaiseen mistä mulla ei ole yhtikäs minkäänlaista kokemusta. Ajaudun siis useimmiten jätkien seuraan, koska siellä ei välttämättä tarvitse kuunnella kokoajan "vauva sitä..." ja "vauva tätä...". Tunnen silti olevani ulkopuolinen ja tämän takia olenkin alkanut hieman välttelemään näitä yhteistapaamisia. Vaikka en siis haluaisi, koska ne on oikeesti tosi läheisiä kavereita, mutta kun pelkkä ajatuskin siitä piinasta ahdistaa, niin on vaan pakko. Mieskään ei ole selvinnyt piinaavilta vauvakyselyiltä ollessaan yksin heidän seurassaan. Heti oltiin kyselty, että onko "arka aihe". Vituttaa kun pitää nykyään valita joko lapset tai sitten lapsettomuus. Eikö voi olla vaan lapseton ja silti onnellinen? Olenkin nyt itseasiassa huomannut olevani paljon iloisempi, kun ei ole tarvinnut ajatella heitä ollenkaan vaan olen keskittynyt nyt enemmän omiin tyttökavereihini ja muihin kivoihin asioihin. Mutta heti kun näen uuden viestin kilahtavan siihen ryhmäkeskusteluun, niin sydän alkaa tykyttää ja alkaa ahdistamaan samantien.

Helpottuukohan tämä sosiaalinen elämä koskaan vai pitääkö meidän vaan saada se lapsi, että me oltais jotenkin tasaveroisia? Tiedän, että moni ajattelee nyt, että mitä jos vaan kertoisitte totuuden, mutta kun se ei ole niin yksinkertaista. Tämä on meille iso asia, eikä siitä puhuta tuosta noin vaan lupsakasti kahvipöydässä. Täytyyhän tähän nyt olla joku muukin ratkaisu! Tai sitten vaan jatkan välttelyä tekosyiden siivittämänä.

En tiedä. Ahdistaa.

Lasten kestit

Halloween lähestyy. Se on ollut jo seitsemän vuoden ajan meiän kaveriporukassa perinnejuhlapäivä. Päivä jolloin kaikki pukeutuu hassuihin asuihin ja vietetään hauskaa iltaa yhdessä. Jokainen juhla on ollut ikimuistoinen ja on tullut rellestettyä oikein kunnolla :D

Kerroinkin jo viime vuonna, kuinka tuo meidän perinnejuhla oli aiheuttaa riitaa lapsettomien ja lapsellisten välillä ja uhkasi peruuntua kokonaan. Lapselliset haluaa järjestää lasten kestit ja lapsettomat haluaa viettää perinteikkäästi remuten ja rälläten kera alkoholin.

Tänä vuonna lapsettomia on enää meidän perhe. Viime vuonna lastenkutsuja kovastikkin vastustanut Silja on tänä vuonna vaihtanut leiriä yllättäen juurikin sen takia, että kuuluu nyt niihin lapsellisiin perheisiin. Niin helposti se mieli muuttuu, kun oma elämäntilanne vaihtuu. Enkä minä tietenkään tuomitse. Olisihan se hauskaa itsekkin pukea lapseni hassunhauskaan halloween asuun ja ottaa suloisia kuvia, mutta toistaiseksi tyydyn vain muuntamaan koirani ewokiksi :D

Olenko siis ihan hirveä ystävä, jos jätän meidän perinnejuhlapäivän tänä vuonna suosiolla väliin? Pitkät on perinteet, mutta joskushan niittenkin on katkettava. Tällä hetkellä tuntuu, etten todellakaan halua nähdä yhtään onnellista perhettä pienten vauvojensa kanssa. Valitettavasti kaveripiirini koostuu nykyään pelkästään niistä.

Vauvauteluita

Juttelin eilen pitkästä aikaa erään vanhan ystäväni kanssa messengerissä. Juttelimme ihan muista asioista, kunne yhtäkkiä hän töksäytti "Noh nyt kun olette olleet jo hetken naimisissa, niin jokos teilläkin on alkanut vauvantekopuuhat?". Ihan ensimmäiseksi teki mieli vastata, että tuollaista ei kannata koskaan, missään tilanteessa, kysyä keneltäkään. En kuitenkaan sanonut niin. Aloin jo googlettaa, että mitä tuollaiseen kysymykseen pitäisi vastata :D Tokaisin lopulta, että "kaippa se alkaa jo kohta olla ajankohtaista."

Tuttuun tapaan keskustelu alkoikin taas pikkuhiljaa kääntyä pelkästään ystävääni ja mieleeni muistuikin, että miksi viime keskustelusta on niin paljon aikaa. Ystäväni totesi, että "muista, ettei raskautta pidä koskaan pitää itsestään selvyytenä ja että aina ei välttämättä tärppää, kun sitä eniten toivoo." No shit Sherlock! En toki voi syyttää ystävääni hänen töksäyttelyistään, koska enhän ole kertonut meidän lapsettomuudesta hänelle, mutta silti vois vähän ajatella myös yleismaailmallisesti, ettei kaikki ehkä haluakkaan kertoa ja voi näyttää päällepäin ihan eriltä, kuin mitä tuntee sisällään.

Siinä kohtaa kuitenkin alkoi sisälläni kiehua, kun ystäväni tokaisi, että lapsettomuus on perseestä (couldn't agree more) ja että, nyt hänkin tietää miltä lapsettomuus tuntuu. Kysyin sitten häneltä, että kauanko heillä on ollut jo yritystä, mihin hän vastasi; neljä kuukautta. SIIS 4 KK!!!! Ja hänkö nyt tietää miltä lapsettomuus tuntuu!!!!!! Okei anteeks, ehkä hän tosiaan tietää miltä se tuntuu, mutta kun hän ei siis tosiaankaan ole lapseton. Hänellä on jo KOLME LASTA!!!! Ette arvaakkaan kuinka mulla kiehui siinä kohtaa. Hillitsin kuitenkin mieleni. Tokaisin, että 4 kk on vielä lyhyt aika, mutta ilmeisesti hänelle se oli ikuisuus, koska edelliset on tärpännyt aina ekalla. Käännä vaan lisää veistä haavassa.

Toivottelin ystävälleni onnea yritykseen ja yritin päättää keskustelun mahdollisimman pikaisesti. Ai että, miten voi toisen sanat pistää näin vihaksi. Ihan sressilevelit nousee, kun ajattelinkin tuota eilistä keskustelua. Onneksi sain nyt tänne oksennettua tämän pahan fiiliksen, niin ei aiheuteta turhalla stressillä vahinkoa meiän pienelle elämän alulle. Phuuh....hengitä syvääääään.....

Tuosta keskustelusta tulikin mieleeni, että miten tässä vaiheessa uskaltaa vastata vauvauteluihin? En tosiaankaan uskalla vielä kertoa totuuttakaan, joten mikä olis sellanen vastaus mikä ei kuitenkaan loukkais tulevaisuudessa, kun totuuden kerromme ja sais samalla enemmät kyselyt loppumaan lyhyeen?

Sanoppa se.

P.S. Anteeksi jos loukkasin jotain tällä tekstillä. Olin itsekkin hieman loukkaantunut.

Baby showereista selvitty!

Tiettekö mitä mä just tajusin! Edelliseen postaukseen viitaten, mä tajusin, et kaikki nuo ennakoivat ovulaatio-oireet täytyy tietysti johtua Royal Geleestä! Mähän siis oletin, että tämä kierto olis taas sellainen pidempi kierto, mut nyt olen huomannut jo ihan selkeesti lähenevän "liukkaan kelin varoituksen" eli ovis saattaakin ilmaantua aiemmin kuin oletinkaan. Olen toki lukenut ja myös kokenut aiemmin, että Royal Gelee auttaa bongaamaan ovulaation helpommin, kun oireet on paljon selkeämmät, mutta en vaan muistanut, että ne näin selkeästi ilmenisi :D Nojoo, mut palataan tähän myöhemmin, kun olen ihan oikeasti bongannut sen oviksen. Täytyy varmaan pikku hiljaa aloittaa tikuttaminen. Jännää.

Mutta niin, tuohon otsikon aiheeseen. Järkättiin siis lauantaina Siljalle yllätys baby showerit ja ne onnistuikin ihan täydellisesti. Silja oli täysin yllättynyt, mutta liikuttunut. Paikalla oli jopa 7 lasta joista kaksi oli vastasyntynyttä vauvaa. Vähän erilaiset baby showerit siis. Olin kuitenkin ainoa lapseton ja koska aihe oli kuitenkin ne lapset ja raskaus jne. niin en kovinkaan paljoa pystynyt keskusteluihin osallistumaan, mutta samapa tuo. Olin kuitenkin aidosti onnellinen tulevan äidin puolesta.

En kuitenkaan täysin selvinnyt ilman huomiota, nimittäin Silja tokaisi, että seuraavaksi on sitten meidän vuoro tehdä lapsia. Noh mitä tuohon nyt sanoisi, kun olet puoliksi tuntemattomien ihmisten seurassa. "Vielä ei ole kiire" tokaisin. Keskustelu onneksi siirtyi aika pian muihin aiheisiin piinaavien vauvauteluiden jälkeen.

Kello alkoi olla jo kuusi ja meidän oli aika lähteä. Sain Sannalta kyydin kotiin, mutta en selvinnyt tuosta matkasta vauvauteluitta. Sanna kyseli, että onko minulla vauvakuumetta ja miten muiden raskaudet ovat minuun vaikuttaneet. Heitin taas ympäripyöreitä vastauksia, että en kärsi vauvakuumeesta ja muiden raskaudet eivät vaikuta minuun mitenkään erityisesti, mutta koen silti aika ajoin olevani hieman ulkopuolinen. Puhuimme myös Tiinan vauvakuumeesta ja totesimme, että he varmasti jo yrittävät toista lasta. En ole siitä yhtään yllättynyt, mutta olisin toivonut kuulevani asiasta suoraan Tiinalta.
Puhuimme Sannan kanssa myös siitä, että raskauden yrittäminen on hyvin arka aihe, mutta valitettavasti myös jollain tapaa tabu, että siitä ehkä pitäisi pystyä puhumaan enemmän. Olin asiasta erittäin samaa mieltä, mutta en siltikään pystynyt vielä kertomaan Sannalle meidän tilanteesta. Se oli jo niin lähellä, etten vaan läjäyttänyt totuutta ilmoille kahden vuoden yrittämistaipaleesta ja keskenmenosta ja kaikesta, mutta ei. En vaan pystynyt. En pystynyt olla ajattelematta liian tarkkaan sen seurauksia. En ole vielä valmis. Olenkohan koskaan...

No mutta baby showereista on nyt kuitenkin selvitty hengissä ja voi taas huokaista helpotuksesta :D

P.S. Ainiin, annoin sittenkin sen itse tekemäni vauvan mekon Siljalle ja hän oli liikuttua kyyneliin. Hän lupasi säilyttää sen ikuisesti muistona ja sekös lämmitti sydäntäni ♥

P.P.S Ihan paras baby shower "leikki" oli kun tuleva äiti heitti vaipan, jonka sisällä oli suklaamuna, kaikille vieraille otettavaksi kiinni, niinkuin morsiuskimpun ikään, ja kopin saanut on sitten seuraavaksi raskaana :D

P.P.P.S. En saanut koppia -_-

Ajatukset muualla

Ihana viikonloppu takana! Käytiin mieheni kanssa leffassa ja pelailtiin pelejä ja ulkoiltiin ja mikä parasta, en hetkeäkään muistanut ajatella lapsettomuuttamme. Tiettekö, se tuntui ihanan vapauttavalle. Osaisinpa irrottautua tuosta lapsettomuuden kahleesta myös normi arjessa. Ainakin vielä toistaiseksi on ihan hyvä fiilis :)

Tänään on jo kp 5 ja taas enää 10 päivää seuraavaan terolut-kuuriin. Kyllä se aika taitaa sittenkin mennä aikamoista vauhtia eteenpäin. Kohtahan on jo kesäkuu!! Lomaa odotellessa.

Vielä olis yhdet ystävän baby showerit järjestettävänä. Saas nähdä mitä siitäkin tulee. Sovittiin jo niin, että kaikki saa tuoda myös omat lapsensa mukaan. Ja tosiaan varmaan jokaisella vieraalla nimenomaan on se oma lapsi(tai jopa useampia), jonka ottaa mukaan. Kaikilla muilla paitsi minulla. Katotaan, miten mun pää kestää...

Mutta ei kai tässä muuta kuin uuteen viikkoon!

Kertoakko vaiko ei?

Olen saanut blogiini paljon kommenttia siitä, että minun pitäisi kertoa meidän lapsettomuudesta avoimemmin ystävillemme ja läheisillemme. Meillä on mieheni kanssa omat syyt miksi emme ole halunneet asiasta kenellekkään kertoa (paitsi yksi kaveripariskunta tietää), mutta olisiko siitä tosiasiassa yhtään apua?

Kaikki ystävämme alkavat olla jo pikku hiljaa vanhempia tai parhaillaan matkalla kohti vanhemmuutta(=raskaana), joten en usko, että enää löytyy vertaistukea tähän meidän lapsettomuuteemme ainakaan meidän lähipiiristä. Pääasiassa kaikki ovat saaneet lapsen alle vuoden yrittämisen jälkeen(useimmiten heti ekalla yrityksellä) tai tulleet vahingossa raskaaksi.

Lueskelin tylsyyksissäni taas vau.fi-sivuja ja siellä oli juttu otsikolla Oikeus tunteisiin? Tuosta tekstistä tuli mieleen, että oli niin tai näin, niin aina tulee jonkunlaista kommenttia, mikä sattaa kiukuttaa.

Tilanne 1: Yritämme lasta, mutta emme ole kertoneet asiasta kaikille.

Kommentit, jotka kiukuttavat:
"Onneks mun ei tarvi enää koskaan tehdä lapsia" -kolmen lapsen äiti(ystäväni)
"Kun mä tein sen testin, niin ajattelin heti, että mä en halua tätä" -vahingossa raskaaksi tullut(ystäväni)
"Sä(mieheni) oot nyt vähän hidas näissä hommissa" -täti, joka kuuli juuri mieheni serkun raskaudesta

Tilanne 2: Olemme avoimesti kertoneet lapsettomuudesta

Kommentit:
"kyllä se siitä"
"olette vielä niin nuoria"
"älä stressaa"

Ja entäs kuinka paljon nuoret äidit saavatkaan kommenttia ja "hyviä neuvoja" vanhemmilta tuntemattomilta ihmisiltä.

Jotenka, onko sittenkään parempi kertoa avoimesti vauvantekohaaveistamme vai onko kuitenkin parempi pysyä vaiti ja hakea vertaistukea vaikkapa blogimaailmasta? :D

Minkalaisia kommentteja te olette saaneet? Onko lapsettomuudesta kertominen helpottanut elämää?

P.S. Toistaiseki olemme säästyneet pahemmilta vauvauteluilta, mutta voi olla, että hääpäivämme jälkeen niitä alkaa satelemaan joka suunnasta. Voi olla, että sitten tulemme avautumaan enemmän tästä meidän lapsettomuudestamme muillekkin.

Jatkuvaa ahdistusta

En nukkunut kovin hyvin viime yönä. Minä vain pyörin ja hyörin sängyssä ja kun viimein nukahdin, näin unta vaan vauvoista ja raskaana olevista naisista. Onko tämä unta vai totta?

Valitettavasti se on totta kaikki. Viikonloppuna pärähti taas facebookkiin uusia vauvauutisia eräältä vanhalta luokkalaiseltani. Söpöjä masukuvia alkoi ilmaantua heti ilmoituksen jälkeen. Kuinka raastavaa....

Katsoin viikonloppuna pari elokuvaa(Hellyyteni kohde ja Mies joka antoi) ja ilmeisesti mitään komediaa ei enää voi katsoa ilman, että joku jossain vaiheessa toteaa olevansa raskaana. Minä vaan halusin nähdä jotain romanttisia hömppäkomedioita, mutta siitä tulikin vain ahdistus ja kyyneleet silmäkulmiin. Miksen minä saa lausua noita sanoja rakkaalle miehelleni?

Viimeaikoina myös useammassa blogissa on ilmoitettu positiivisia uutisia. Olen toki onnellinen heidän puolestaan, mutta en mahda sille mitään, että ahdistus kaivertaa sydäntäni. Milloin on minun vuoroni?

Eilen tapasin taas Tiinaa ja sain kuulla, että Silja on taas raskaana. Hienoa! Kai tämäkin oli vain ajankysymys. Tällä hetkellä siis jopa kolme hyvää ystävääni on raskaana ja loput ovatkin sitten pienten lasten äitejä. Siis voitteko oikeasti kuvitella tilannetta, jossa olen ainoa lapseton ja vieläpä vauvakuumeessa?

Olen niin yksin ja se ahdistaa minua enemmän kuin tarpeeksi. Ahdistaa, vituttaa, ärsyttää....

Miten mä pääsen tätä kaikkea pakoon?

lapsettomat vs. lapselliset

En tiedä pitäisikö minun nyt puhua tästä, koska joku tuttu ihan varmasti jo tunnistaa minut näistä teksteistä, mutta menkööt.

Eilen kävi keskustelut kaveriporukassamme vähän liian kuumaksi. Keskustelu lähti käyntiin tulevasta Halloweenista ja perinteestämme järjestää juhlat sen kunniaksi, mutta elämäntilanteidemme ollessa nyt niin erilaiset, suunnitelmat juhlista ovat muuttuneet radikaalisti. Päätin sitten, että tänä vuonna ei vietetä Halloween juhlia ollenkaan, niin pian homma lähti kokonaan lapasesta.

Lapsellisilta tuli ihmettelyjä, että miksei juhlia pidetä, johon sitten vielä toistaiseksi lapseton Silja vastasi, että ihmisten ollessa eri elämäntilanteissa, ei haluta samoja asioita bileiltä(lapsettomat haluaa juhlia ja rellestää, lapselliset haluaa pitää perhekestit lapsille sopivimmissa merkeissä). Siihen sitten Sanna vastasi, että "no harmi, ettei voida nähdä edes kerran vuodessa, oltiin missä elämäntilanteessa tahansa". Ja sota oli syttynyt.

En tosiaankaan halunnut aiheuttaa sotaa kaveriporukassamme lapsellisten ja lapsettomien välillä, mutta alkaa tosissaan tuntumaan, että nämä erilaiset elämäntilanteet tosiaan jakaa meidän niinkin tiivistä porukkaamme kahtia. Me olemme kyllä Siljan kanssa ymmärtäneet paljon näitä lapsellisia pareja ja ottaneet heidän lapsensa avosylin vastaan kaikkiin illanistujaisiin, mutta mitä me tästä saamme? Meidän viimeiset ilonrippeet siitä, ettei meillä vielä ole jälkeläisiä, viedään sen siliän tien, koska lapset ennen kaikkea.

Onko oikeasti mahdotonta enää viettää aikaa porukassa missä on sekä lapsellisia, että lapsettomia. Ja entäs sinkut sitten? Ajatteleeko kukaan heitä? Täytyykö heidän luopua hyvistä ystävistään ja kaikkien rakastamasta perinteestä vain koska ei halua muuttaa sitä perinnettä lastenkutsuiksi?

Ei ole helppoa kellään. Mutta sanonpa vaan, koittakaa ihmiset ymmärtää toisianne elämäntilanteistanne huolimatta ja tehkää kompromisseja.

Tämän riidan jälkeen selvisi, että Silja oli saanut kesällä keskenmenon ja ymmärrettävistä syistä ottaa tällaiset asiat todella raskaasti. Haluaisin antaa kaikille ison halin pitääksemme porukkamme kasassa, mutta toisaalta nyt ahdistaa niin pahasti, etten halua nähdä heistä ketään vähään aikaan. Saa nähdä miten käy.