Viikko sitten oli jo ensimmäinen neuvolakäyntikin. Tai käynti ja käynti. Se tapahtui näin poikkeutilanteessa oltaessa etänä eli siis puhelimitse. Käytiin läpi yleisesti ihan vaan perustietoja ja minkälainen vointi on ollut. Neuvolan hoitaja on sama kuin esikoisellakin, joten ei tarvinnut hirveästi ylimääräistä löpistä. Labraan piti taas varailla aikaa ja uutena juttuna, nyt myös ultra-ajat varataan itse netistä. Ainakin siis näin meillä päin. Vähän taas pohdiskeltiin tuota mun kiertoa, kun se ei ole tosiaan mistään kaikkein tasaisimmasta päästä ja nyt, kun en ole käynyt varhaisraskauden ultrassa, niin en tosiaan tiedä ihan satavarmaksi, että millä viikoilla oikeasti eletään. Vaikka kyllähän mä sen ovulaation tikulla nappasin, niin periaatteessa kyllä tiedän aika satavarmaksi missä mennään. Tai ainakin 99 prosenttisesti varma.
Olen seuraillut taas Preglife sovelluksella, että mitä milläkin viikolla tapahtuu, niin äidin kropassa, kuin alkionkin kehityksessä. Tai nyt kai voidaan alkaa jo puhumaan sikiöstä, iih! Hyvin ajankohtaisia tuntuu olevan, että siinäkin mielessä uskoisin olevani oikeilla viikoilla. Pahoinvointia on edelleen päivittäin ja välillä on ihan todella vaikeaa saada mitään alas. Parasta on taas kerran mandariinit, nektariinit ja tomaatit. Näitä mä täällä popsin vähintään tunnin välein. Vaikka en ihan ylettömiä määriä kykene syömäänkään, niin turvotus on ihan järkyttävää koko ajan. Siis aivan koko ajan. Se ei helpota millään ja housut ja kireät paidat tuntuvat tällä hetkellä ihan todella tukalilta. Onneksi olen pääasiassa voinut erakoitua vain kotona, mutta on jotenkin ihan todella rötväle olo. En osaa kuvailla tätä olotilaa sen paremmin :D
Mitään liikuntaa en ole kyennyt harrastamaan taas pariin viikkoon. Mies käy varmaan joka päivä tekemässä jotain treeniä ja itse haluan vain nukahtaa sohvalle. Väsymys rasittaa edelleen, vaikkakin ei onneksi ihan niin pahasti, kuin ensimmäisillä viikoilla. Semmoinen yleisvoimattomuus vallitsee koko ajan ja jos jotenkin jaksan raahautua esikoisen kanssa ulos metsäseikkailulle, niin olo sen jälkeen on kuin maratonin juosseella. Siis mä en tajua mihin mun kunto on kadonnut näin nopeasti. Ihan järkyttävää.
Vaikka nyt ollaan kuitenkin periaatteessa jo ihan turvallisilla viikoilla, ainakin siis verrattuna edelliseen elämääni ennen esikoista, niin vahva pelko siitä, ettei siellä olekaan ketään, on jatkuvasti läsnä. Pelkään, että tämä kuitenkin on vain tuulimuna tai muu vastaava. Periaatteessa kai kroppani osaa poistaa epäonnistuneet yksilöt jo hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta entä jos esikoisen syntymä muutti kroppaani nyt niin, ettei kuollut alkio poistukkaan itsestään? Entä jos ultrassa ei löydykkään sykettä? Kroppa on kyllä käynyt suuren muutoksen, mutta voisiko se toimia tässä asiassa vielä edelliseen tapaan, jooko.
Eilen kokeilin epätoivoisena kotidoppleria. No eihän sieltä mitään kuulunut. En saanut esikoisestakaan sykkeitä kuulumaan, kuin vasta viikoilla 10+1. Ei pitäisi aiheuttaa itselleen turhaa huolta tällä tavalla, mutta minkäs teet. Synnytyksen jälkeen en ole tuntenut enää menkkakipuja ollenkaan ja nyt en myöskään luonnollisesti tunne mitään kohdun kasvukipujakaan. Ainoastaan jos vaikka nojaan lavuaaria vasten, niin se saa vatsassa aikaan pientä vihlovaa painetta. Ehkä siellä kuitenkin on jotain?
Noh nyt ei auta, kuin edetä taas päivä kerrallaan. Ens viikon maanantaina on käynti labrassa ja ensimmäinen seulontaultra on varattu kesäkuun puoleen väliin eli tasan kolmen viikon päähän. Saas nähdä onko meillä sitten juhannuksena näyttää taas iloisia uutisia perheillemme...vai ei.
Palaillaan taas!
Alina + Taimi 9+0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Muistathan pysyä asiallisena :)