Stressiä, stressiä...

Viime aikoina, jos ollaan vaihdeltu kuulumisia kavereiden kanssa, niin oon aloittanut sanoilla "stressiä, stressiä". Sitä tämä nykyinen tilanne on nimittäin aiheuttanut ja paljon. 

Ollaan oltu nyt viisi viikkoa koko perhe etätöissä eli siis myös poitsu on ollut kotona jo tuon koko viitisen viikkoa. Päätettiin jo heti alussa ottaa hänet kotiin, kun lupa etätöihin tuli myös meidän firmaan. En varmaan ole ainoa, jos sanon, että härdelliä on kyllä riittänyt. Ensimmäinen viikko oli todella stressaava. Yritettiin koko ajan miehen kanssa vuorotella ns. hoitovastuusta eli jompi kumpi yritti koko ajan viihdyttää lastamme parhaansa mukaan. Omat työt alkoivat kasaantua ihan hirveästi ja stressi alkoi kiristää kaikkien hermoja. Kaiken lisäksi poitsulla alkoi todella vahva uhmaikä ja esimerkiksi nukkumaan menemiseen alkoi yhtäkkiä menemään tuntikaupalla aikaa. Mikä tietysti vähensi meidän vanhempien omaa aikaa ja kiristi entistä kireämpiä hermoja lisää. 

Lisästressiä aiheutti myös poikamme 2-vuotissyntymäpäivä. Haluttiin järjestää juhlat ja oltiin jo hankittukkin osa muumi-teemasynttäreiden tarvikkeista valmiiksi, mutta vieraitahan ei voitu kutsua ollenkaan paikalle. Tai okei siinä vaiheessa tämä korona-pandemia ei ollut viedä näin suuressa mittakaavassa, mutta me ei haluttu riskeerata meidän hyvin alkanutta kotikaranteenia ollenkaan ja päätettiin juhlia synttäreitä ihan vaan kolmistaan. Synttärit sujui onneksi lopulta tosi hyvin. Leivoin meille kakun ja koristelin keittiön ilmapalloilla ja onnittelubannerilla, ja katoin pöydän muumi-teemaisilla kertakäyttöastioilla. Lahjaksi annoimme pojalle ison lego-junaradan, mikä on ollut ihan huippu juttu! Lisäksi ostamani muumipeikko-unilamppu on ollut joka ilta todella tärkeä unikaveri.

Pian alkoi rutiinit kotona olemiseen löytymään ja arki alkoi helpottumaan. Poitsu suostui taas nukahtamaan yksin, eikä tarvinnut enää istua tuntikaupalla sängyn vieressä odottamassa, että poika nukahtaa. Mutta ettei olisi ollut liian hyvä olla, niin saimme kuulla suru-uutisia mieheni suvun puolelta, ei kerran, vaan jopa kahdesti. Mieheni pappa menehtyi ja kaksi viikkoa myöhemmin kuulimme myös mieheni sedän menehtyneen. Ei onneksi kuitenkaan korona-kuolemia olleet, mutta tämän tilanteen vuoksi, emme päässeet hyvästelemään rakkaitamme viimeistä kertaa, sillä hautajaisissakin on rajoituksia.

Stressitasot alkoivat taas nousemaan, kun kuulin tällä viikolla, että meidän firmassa on alkamassa yt-neuvottelut ensimmäistä kertaa koko 50-vuotisen olemassa olonsa aikana. Elämme siis hyvin vaikeita aikoja, kun vakavarainen yrityskin joutuu tekemään näin rankkoja päätöksiä. Ensi viikolla selviää miten meidän käy.

Tämä stressi on vaikuttanut hyvin vahvasti myös kuukautiskiertooni. Ovulaatio ei todellakaan ilmaantunut normaaliin aikaan eli noin kp 19-21 vaan vasta kp 24 sain positiivisen o-testin. Se siitä varhaisesta ovulaatiosta, mistä ehdin edellisessä kierrossa iloitsemaan. Sitä suurempi hämmennys syntyi, kun aloin odottelemaan menkkojen alkamista. Vuoto alkaa lähes poikkeuksetta aina viimeistään dpo 12, mutta nyt, kun eletään jo dpo 14:sta, oli pakko tuhlata yksi kaupanpäällistesti.

Siihen ilmestyi toinenkin viiva.....

Raskaus lapsettomuuden ja keskenmenojen jälkeen

Kerroinkin jo siitä, että ystäväpiirissämme kuultiin taas uusia vauvauutisia. Kyseessä on tällä kertaa ystävämme Silja, jolla on myös keskenmenotaustaa ja tämä olisi siis heidän toinen lapsi. Vaikka hän onkin minulle tosi tärkeä ja läheinen ystävä, niin ole siitäkään huolimatta uskaltanut vielä avautua hänelle meidän omasta rankasta keskenmeno- ja lapsettomuustaustastamme. Osittain ehkä siksi, etten ole vain saanut keskustelulle sopivaa tilaisuutta, mutta pääasiassa siksi, etten koe olevani vielä itse valmis puhumaan aiheesta kunnolla kenellekkään livenä. Uskon kuitenkin tilaisuuden vielä tulevan ja minunkin on ehkä helpompi puhua aiheesta sitten, kun voin viimein todeta selvinneeni kaikesta voittajana ts. äitinä. Tiedän, olen heikko, mutta jokainen tyylillään.

Eräs lukijani esitti paljon hyviä kysymyksiä otsikkoon viittaavasta aiheesta ja ajattelinkin nyt kirjoitella hieman siitä, miten lapsettomuus ja keskenmenot ovat vaikuttaneet raskauteeni ja miten ne mahdollisesti tulevat vaikuttamaan meidän vauva-arjessa.

Ensinnäkin mun on pakko sanoa, että vaikka toki kaikki raskaudet on täysin yksilöllisiä, niin mä odotin tän raskausajan olevan jotenkin paljon rankempaa :D Tai siis ehkä se johtuu just nimenomaan tuosta rankasta keskenmenotaustastani, mutta mä jotenkin koko ajan vaan odotan, että koska ne kauheat tuskat alkavat. Ikäänkuin mä en ansaitsis nauttia ollenkaan tästä seesteisestä odotusajasta, vaan mun pitäis koko ajan vähän kärsiä, että mä ihan varmasti saan lopulta sen palkinnon syliini asti. Ehkä mä oon vähän sairas tai sitten aika vaan lopulta kultaa muistot. Muistan kyllä, etten haluais enää ikinä kokea uutta keskenmenoa, mutta nyt näin pitkällä raskautta ollessani, nuo keskenmenomuistot tuntuu todella kaukaisilta. Olinko se todella minä, joka olen sen kaiken kauheudun kokenut? Siksi kai hoen koko ajan täällä blogissakin sitä, kuinka uskomattomalta tuntuu, että olemme selvinneet tänne asti.

No jos musta nyt jo tuntuu siltä, että aika kultaa muistot, niin mä veikkaan, että lapsettomuus ja keskenmenot eivät sinänsä tule vaikuttamaan meidän vauva-arkeen mitenkään. Tai siis luulen, että tulen olemaan ihan samanlainen äiti kuin jos olisin saanut lapsen helposti, mutta toki uskon, että suhtautumiseni lapsiin ja äiteihin yleensä on muuttunut huomattavasti lapsettomuuden myötä. Arvostan enemmän äitejä ja ihmisiä ylipäätään. En turhaan arvostele ketään, koska kenenkään taustoista ei voi koskaan tietää ennakkoon mitään. Lapsia ei vain tehdä, niitä saadaan. Tulen todennäköisesti myös arvostamaan himpun verran enemmän minun ja lapseni välistä yhteistä aikaa, koska ei ole mikään itsestäänselvyys, että hän ylipäätään on siinä.

En osaa vielä sanoa onko lapsettomuus aiheuttanut minulle varsinaisesti mitään arpia. Olen kai vaan hyväksynyt sen tosiasian, että minun kohdallani lapsien "hankkiminen" ei vain ole helppoa. En tiedä tulenko saamaan meidän lapsettomuudelle tai keskenmenoilla koskaan mitään oikeaa syytä, mutta tällä hetkellä syytän vain äärimmäisen huonoa tuuriani :D Pikkusisarista en uskalla vielä edes haaveilla ja voin vain kuvitella minkälaista helvettiä se tulee olemaan, kun lähipiiristä sitä aletaan utelemaan, mutta en jaksa stressata sitä nyt.

Elämästä selviää huumorilla ja muistamalla, että aina on toivoa! Ja mitä ikinä tapahtuukaan, niin sillä todennäköisesti on jokin tärkeämpi merkitys, kuin miltä se juuri sillä hetkellä tuntuu :)

Ensimmäinen neuvolalääkärikäynti

Ihanaa, kun saa taas kokea jotain uutta! Eilen oli siis ensimmäinen neuvolalääkärikäynti ja tuntuu edelleen uskomattomalta, että ollaan päästy jo näin pitkälle. Sori, että toistelen sitä joka kerta, mutta kun nämä raskaudet keskenmenoineen ovat soineet kuin rikkinäinen levy, niin tuntuu äärimmäisen ihanalta päästä viimein eteenpäin.

Mutta tosiaan, eilen oli siis neuvolalääkärikäynti ja lääkäri oli onneksi oikein mukava nainen. Hän kyseli kovasti vointeja ja tuntui olevan ihan aidosti kiinnostunut vastauksistani. Kävin taas ennen käyntiä ottamassa pissanäytteen ja verenpaineet ja painon ja kaikki oli niiltä osin kunnossa. Painoa on nyt kertynyt yhteensä 2,8 kg koko raskauden aikana ja lääkärin mielestä se oli ihan hyvä. Kuulemma näin normaalipainoisena saisin kerätä raskauskiloja jopa 15 kiloa, että sinänsä tuo painonnousu ei huolestuta minua tällä hetkellä lainkaan. Kaikissa oppaissakin vissiin sanotaan, että hoikille saattaa tulla enemmän painoa, kun sitä rasvaa nyt tarvitaan kaikkeen.

Seuraavaksi tutkiskeltiinkin vähän masua eli lääkäri paineli ja tunnusteli kohtua ja kuunneltiin taas sykkeitä. En tiedä minkälainen vauhtivekara meille oikein on tulossa, mutta tyyppi ei oikein millään malttanut pysyä paikoillaan ja oli vissiin vähän vaikeuksia ottaa lukemaa sykkeistä :D Välillä ihan tuntui kuin tyyppi olis muksinut suoraan doppleria, kun niin kovin ääni aina pätkäisi. Lopulta ipana vähän rauhottui ja saatiin otettua lukemia. Jotain 150-160 väliltä se oli. Sitten tehtiin perus alapäätutkimus ja kohdun suu näytti olleen napakasti kiinni ja kohdunkaulakin oikein hyvän mittainen. Eikä ollut mitään tulehdukseenkaan viittaavaa, joten kaikki oli siis siltä osin kunnossa.

Noh, vaikka perusterve ihminen olenkin, niin ilmeisesti edesmenneen mummoni vanhuusiän diabeteksessa on sen verran riskitekijöitä, että joudun nyt sitten kuitenkin siihen sokerirasitukseen, vaikka terveudenhoitaja ei asiaa ottanut missään vaiheessa esille. "Jipii" Ei auta muu, kuin ryhtyä varailemaan aikaa sitten siihenkin. Eniten mua huolestuttaa se paastoaminen, mut enköhän mä selviä. Hyvähän se on tutkia, ihan jo vauvaakin ajatellen.

Tämmöstä diipadaapaa taas tänne :D

Joko huomenna on taas perjantai? Mihin nää viikot oikein menee...

P.S. Mitä mieltä ootte influenssarokotteesta?

Takaisin sorvin ääreen!

Nyt on viimeisetkin kesälomat lusittu. Tai noh ei ihan kaikki, sillä vielä on yksi palkallinen vapaa jemmassa meiän kaveriporukan tulevaa pikkujouluristeilyä varten, mutta se on sitten vasta marraskuun puolella.

Uskomatonta, että nyt ollaan jo lokakuussa. Syyskuu meni ihan hujauksessa ja tekemistä olis edelleen paljon jäljellä. Oltiin siis tosiaan mökillä tuossa loppuviikosta ja aloiteltiin jo meiän tulevan aitan rakentamista. Valettiin siis vasta pohjan tukipilareita varten pohjalaatat ja huh, kyllä siinäkin oli jo hommaa. Onneksi säät olivat suht hyviä koko päivän ulkona työskentelyyn ja kaikki meni muutenkin ihan putkeen. Oltiin tosi ahkeria! Aittamateriaalit tulee sitten vasta parin viikon päästä, että sitten pitäis saada mahdollisimman pian seinät ja katto pystyyn, niin ollaan jo talvea varten turvallisilla vesillä. Oli muuten aika ihanaa höpötellä anopin kanssa tulevan aitan sisustuksesta, kun otettiin huomioon meiän pikkuinen, että hällekkin on sitten oma nukkumapaikka :) Riskit on aina olemassa, mutta nautitaan nyt sitten tästä kaikesta huomiosta, kun kerrankin voidaan.

Lomalla ollessani koitin vähän lukea blogeja ja kommentteja puhelimellani, mutta eihän mun surkealla joka miehen oikeus -netillä oikein paljoa nettiä selailla. Noh huomasin sitten, että eräs kommentti oli jostain syystä mennyt roskapostin puolella ja kun luulin julkaisseeni sen, niin painoinkin vahingossa poista-painiketta. Kommentti katosi taivaan tuuliin, enkä saanut enää palautettua sitä. Pahoittelut siis lukijalleni, jonka kommenttia en ole julkaissut.

Kommentissa oli kuitenkin kyselty tulevan lapsen sukupuolesta ja voisinkin siitä hieman tässä nopsasti kirjoittaa. Tällä hetkellä mulla ei ole minkäänlaista aavistustakaan siitä, että kumpaa sukupuolta meidän tuleva pikkuinen mahdollisesti edustaa. Sillä ei varsinaisesti ole kyllä mitään väliä, että kumpi sieltä tulee, mutta jotenkin olen aina haaveillut, että esikoiseni olisi poika. Samaan aikaan toisaalta haaveilen, että voisin ommella vaatteita pikkuiselle tyttärelle :D Mitään leikkimielisiä testejä en ole vielä tehnyt, koska niissä on yleensä ollut kysymyksiä vatsan muodosta tai muusta vastaavasta, joten olen siis suosiolla odotellut vielä masun kasvavan tästä hieman enemmän. Toki voisin jossain vaiheessa vielä ennen tulevaa ultraa tehdä tuommoisen jonkun testin ja kirjoitella vastauksia tänne blogiinkin :)

Tuohon rakenneultraankaan ei ole enää kovin montaa viikkoa aikaa. Vähän reilu kolme viikkoa enää. Mulla on nyt kaikki viikot ja viikonloput niin täyteen bookattuja, että tuo aika tulee varmasti menemään hujauksessa. Liikkeitä en tunne vieläkään, ainakaan tietääkseni. Mies innostui neuvolan sydänäänien kuuntelun jälkeen tunnustelemaan ja kuuntelemaan masua enemmän ja enemmän. Ulkopuolellehan nuo liikkeet tuntuu vasta paljon paljon myöhemmin, mutta on se aika suloista, kun mies ottaa kontaktia pikkuiseen jo nyt ♥

Tiettekö, mulle selvis vasta tänään, että neuvolakäynnit ja muut raskauteen liittyvät lääkärikäynnit voidaan luokitella sairas-poissaoloiksi. Mä oon tähän asti käynyt vaan omalla ajalla neuvolassa ja yrittänyt sopia kaikki käynnit loma-ajalle, mut eihän mun tarvikkaan säästää plussatunteja neuvolakäynteihin, kunhan vaan saan jonkun poissaolo-todistuksen. Hah, kiva kun nyt vasta kerrotte :D Pitää näköjään alkaa opiskelemaan tuota meiän työehtosopparia vähän taas tarkemmin.

Mutta ei mulla nyt tähän väliin muuta. Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille ja muistakaa ottaa sateenvarjo mukaan :)

Alina ja pikkuinen rv 16+1 (40,4 % raskaudesta jo kulunut!!)

P.S. Nää mammahousut on niiin jees! :D

Tasan 100!

Noniin! Täälläkin poksui viimein tuo kuuluisa 100 päivää. Tuntuu edelleen niin uskomattomalta, mutta epäuskon iskiessä sieltä kuitenkin aina se toivon syke kotidopplerillakin löytyy. Ah, mun hermojeni pelastus, haha :D

Jännä, mutta musta tuntuu nyt ihan siltä kuin viikot vaan vilisisivät ohi. Töissä taitaa olla nyt sen verran hoppua, että vaikka vasta oli maanantai, niin kohta se viikonloppu taas koittaa. Viime viikonloppuna oli jonkun verran taas pahoinvointia ja huimausta, mutta tänään on alkanut jo hellittää. Eilen kärsin ihan jäätävästä päänsärystä, kun tais yöunet jäädä niin vähäisiksi, että ihan silmiä särki. Tänään on onneksi jo huomattavasti parempi olo.

Mua on alkanut pikku hiljaa vähän pelottamaan tuo tuleva "äitimaailma", että mihin sitä ollaan oikein astumassa. Foorumeja lukiessa huomaa ihan, että mimmosia leijonaemoja sitä pienten lasten äidit onkaan. Tää varmasti herättää taas paljon mielipiteitä, mutta hirveen moni nykyäiti on kovin vahvoja mielipiteistään ja kasvatusmetodeistaan, että mikään muu tapa ei olisi oikea, kuin juuri heidän tapansa. Huomaan myös vähän vanhemmistakin äideistä sellaisia, jotka ovat kovia neuvomaan muita, että "älä ihmeessä tee niin. Minä tein niin ja se ei toiminut. Tee sinä nyt toisin". Tällain vähän kärjistetysti :D Myös kollegani on alkanut kovasti vauvauutiseni kuultuaan toistamaan lausetta "Tallaista teillekkin on sitten luvassa", kun hänen lapsensa on nyt ollut joka toinen viikko ties missä taudissa tai rokotusten aiheuttamassa kuumeessa tjms. Musta on ihan ok, jos annetaan toisinaan hyviä vinkkejä, mutta en haluais kauheasti luoda mitään ennakkoluuloja, niin koitan vaan kovasti pysyä avoimena kaiken suhteen.

Kun tämä raskaus vielä tuntuu etenevän, niin ollaan alettu jo pikkuhiljaa puhumaan mieheni kanssa tulevasta lapsestamme. Se on ihanaa! Huomaan kuinka hänkin on jo asennoitunut tulemaan isäksi ♥ Kasvatuksessa tulee varmasti tehtyä myös paljon kompromisseja puolin ja toisin ja eilen meinasi jo tulla ensimmäisen kompromissin paikka :D Aloin miettimään, että keitä haluaisin lapsellemme kummeiksi. Mieheni tiesi jo heti, että ehdottomasti hänen siskonsa eli ihana kälyni ja minä taas haluaisin lapsuuden parhaan kaverini, mikä on siis ok molemmille, MUTTA sitten tulikin tää ensimmäinen kompromissin paikka. Eli kastetaanko meiän lapsi kirkkoon vai ei. Minä haluaisin, että kastetaan ja mieheni taas ei, koska hän on itse ateisti, vaikka kuuluukin kirkkoon. Noh nämä mahdolliset kummit eivät kuulu kirkkoon, joten pitäisikö lapselle valita vielä kolmaskin kummi, joka kuuluu kirkkoon? Tietääkseni vähintään yhden kummin pitäisi kuulua kirkkoon, joten näin ollen valitsisin Tiinan kolmanneksi kummiksi, mutta voisiko hänen miehensä olla neljäs kummi? :D Haha, alkaako tämä jo karata käsistä. No mutta joo. Aiheesta voisin kirjoittaa ihan omankin postauksensa, mutta jännittävää miten vanhemmus alkaa jo tulla esiin tällaisissa "pikku" asioissa, vaikka ollaan vasta niin kovin alussa.

Tällaista nyt tällä kertaa. Kauheesti nyt ois asioita mielessä. Onneksi ens viikolla mulla on vielä yksi kesälomaviikko, niin ehtii vähän tekemään kaikenlaisia askareita. Esim. vuorossa olis ainakin uusien äitiyshousujen metsästys, koska kohta loppuu vaatteet kesken :D

Palaillaan taas! Alina ja pikkuinen rv 14+1

Se ensimmäinen

Ehdinkin mennä jo toteamaan, että olo on ollut jo paljon parempi ja pahoinvointi on lähes kokonaan kadonnut. Noh tänään, rv 10+4, tuli sitten se kuuluisa ensimmäinen raskaudesta johtuva oksu :D Oma syy tietysti, koska nukuin viikonlopun kunniaksi myöhään ja menin vieläpä suihkuunkin ennen aamupalaa, niin eikös se heikotuskohtaus päässyt yllättämään ja kaamea tyhjän vatsan kakominen alkoi. Ugh, se oli hirveää ja siitä oppineena taidankin vain jatkaa tasaisesti välipalojen syömistä jatkossakin.

Huhhuh.

Luin jostain, että tässä vaiheessa kroppa tarttis jo 300kcal enemmän energiaa pikkuisen kasvun edistämiseksi. Huomasin tänään, että nesteturvotuksen helpotettua, paino ei olekkaan noussut vielä yhtään sen 0,2kg enempää. Preglifessä oli muistaakseni kerrottu, että tässä vaiheessa painoa on voinut tulla jo 2kg lisää. Toki yksilöllisiä aina nuo painoasiat, mutta hieman ehdin jo huolestua, että pitäiskö sittenkin syödä vähän taas enemmän, ettei sitten varmastikkaan pääse heikotuskohtaus yllättämään.

Taidankin tästä mennä laittamaan itselleni hieman kanakeittoa :)

Tylsä vaihe

Pakko myöntää, et nyt kun ollaan päästy tavallaan jo sen oman kipurajan yli näissä viikoissa, niin nyt tämä odottelu tuntuu vähintääkin yhtä tylsältä kuin piinapäivät ovulaation jälkeen. Mitään uutta ei tapahdu, eikä voi oikein tietääkkään, että tapahtuuko ylipäätään missään mitään. Kasvaako siellä muka oikeesti joku. Kestokrapula on, joo. Vihlasuja tulee edelleen päivittäin niin, että en enää edes noteeraa niitä. Melkeinpä harmittaa, kun ei ole mitään raportoitavaa tännekkään :D

Katsoin eilen telkkarista Erilaiset äidit ohjelman uusinta jakson parista, joka halusi synnyttää kotona kahdestaan, ilman kenenkään ammattilaisen apua. Mielenkiintoinen jakso, mutta ai että mulla meinas mennä hermot siihen kaikkeen hippeilyyn. Okei, jokainen tyylillään, mut esim. se kun se mies lateli jotain muka totuuksia siitä, että ultrat aiheuttaa keskenmenoja ja ties mitä kaikkee sairaalasynnytysten vaaroista ja haitoista. Oikeesti, siis jos ne riskit olis niin suuret, niin ei kai niitä silloin tehtäis ollenkaan. Argh. Onneksi niitten kotisynnytys meni kuitenkin kaikin puolin hyvin. Huhhuh.

Mutta joo, mitä nyt sitten onkaan seuraavaksi tapahtumassa. Ensinnäkin ajattelin lopettaa luget tämän viikon loppuun mennessä, kun kasassa on viikot 9+5 suurin piirtein. Vähän toki pelottaa, että luget on tähän asti vaan pidätellyt keskenmenovuotoa ja heti niiden lopettamisen jälkeen vuoto alkaa. Sillehän ei sitten tietenkään voi mitään, mutta ai että miten odotankaan sen mönjän käytön lopettamista :D Se on oikeasti ihan superärsyttävää. Mitäs muuta. Reilun viikon päästä olis myös otettava nuo veri- ja virtsakokeet, jota varten varasinkin jo ajan labraan, että sitten varmasti saan ne hoidettua työajan ulkopuolella. Tällä viikolla vois ehkä jo saapua postissa se meidän seuraava ultra-aika, että saas nähdä kauan me sitä vielä saadaan odotella. Se selvinnee myöhemmin.

Noh, ei mulla nyt muuta tähän hätään. Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille!

Toivottavasti matkamme vielä jatkuu pitkään :)

Alina ja pieni alivuokralainen 8+6

Epävarmuus

Luulisi, että sen tiistaisen ultran jälkeen olisin osannut ottaa tämän raskauden vähän rennommin, mutta päin vastoin. Epävarmuus ja menettämisen pelko on nyt vaan kahta kauheampi.

Olen alkanut ylireagoimaan kaikkeen. Tällä viikolla on tuntunut jokseenkin enemmän juilimista ja vihlontaa kohdun seutuvilla. Pahoinvointi on ollut jotenkin helpommin hallittavissa tai sitten se on vähentynyt. Kuitenkin jostain on tullut aivan kauhea turvotus ja olo on välillä tosi tukala. Väsymys ja uupumus on ollut ihan jäätävää ja välillä meinaankin purskahtaa itkuun ihan pienistäkin asioista. Jos kuulen radiosta jonkun biisin, jossa lauletaan menettämisestä, niin tulkitsen sen heti enteeksi. Olenko jo menettänyt pikkuiseni? Mietin keskenmenoa vähän väliä ja oloni raskaudesta on todella, todella epävarma.

En tiedä mitään keinoa rauhoitella itseäni. Ens viikon torstaina on eka neuvola, mutta saas nyt nähdä alkaako vuoto taas just ennen sitä käyntiä. Ahistaa jo valmiiksi pelkkä ajatuskin. Ei ne siellä neuvolassakaan voi varmaan kauheasti rauhoitella mitenkään vielä näillä viikoilla. En tiedä voiko sillon vielä kuunnella sykkeitä vai onko siellä edes mitään laitteita millä kuunnella niitä.

Tällä hetkellä tämä raskaus vain ahdistaa kaikin puolin ja haluaisin vain kelata parisen viikkoa eteenpäin, että tietäisin onko enää toivoa jäljellä.

Ahdistunut ja huolissaan.

Alina ja pikkuinen 7+3

EDIT. P.S. Ainiin, naamaan yrittää taas puskea jotain näppylän tynkää. Viime raskaudessa luulin sen olleen hyvä merkki. No eipä ollut.... Tää on niin mennyt jo kesken T-T

Hormonipoliklinikka

Saavuttiin ajoissa naistenklinikalle ja päästiin melkin heti ilmottautumisesta sisään toimenpidehuoneeseen. Ojensimme täyttämämme laput ja aloitin kertomalla käynnin syyn. Pian kerroin kuitenkin hyvät uutiset ja lääkärikin hieman yllättyi.

Paikalla oli kaksi lääkäriä. Molemmat jokseenkin persoonattomia ja hiljaisia. Toinen kyseli kierron pituudesta ja viimeisistä kuukautisista ja toinen kirjasi ylös koneelle. Lääkäri kyseli keskenmenoistani ja uteli, oliko niitä todettu ultrassa. Tuli ihan sellainen olo, että keskenmenojani kyseenalaistetaan. Ihan kuin haluaisin valehdella moisesta asiasta kenellekkään. Olin kirjoittanut lomakkeseen käyttäväni lugesteronia ja primaspania, mistä lääkäri kyselikin, että mistä olin moista saanut. Oli tosi syyllinen olo. Kerroin yksityisen lääkärin määränneen aikoinaan lugesteronia ja ajattelin ottaa sitä vielä rv 10 saakka.

Alun ihmettelyjen jälkeen lääkäri pyysi astumaan tutkimuspöydälle ultrausta varten. Jännitti ihan hulluna, mutta onneksi lääkäri tokaisi melko pian, että kyllä täältä joku löytyy ja vilautti nopeasti näyttöä suuntaani. Hetken hän jatkoi ääneti ultralaitteen naputtelua ja päätin viimein kysäistä raskausviikoista. "Joo, lasken niitä juuri" vastasi lääkäri ja ikuisuudelta tuntuvan hiljaisuuden jälkeen hän viimeim vastasi viikkojen olevan 7+0. Ihanaa! Siellä meiän pikkuisen sydän pamppaili. Kuulemma liikuskelikin siellä :') Vähän aloin miettimään noita viikkoja, kun jotenkin ajattelin sen olevan vähintään 7+2, mutta eihän tuo heitto nyt niin kovin suuri ole. Toivottavasti tuo sydän jatkaisi pamppailua vielä jatkossakin.  ❤️

Noh muita tutkimuksia ei sitten tarvittu enää. Lääkäri vielä konsultoi puhelimitse toista lääkäriä. Primaspania ei kuulemma suositella ja lugesteronia saisin jatkaa alkuperäisen ohjeen mukaan. Lääkärit toivottelivat onnea meille molemmille ja käynti olikin jo ohi 20 minuutissa.

Jäi vähän sekava olo käynnistä, mutta pääasia, että pikkuinen siellä möllöttää mukavasti yksiössään :D Pitäisi nyt sitten lopettaa se Primaspan, mutta miks musta tuntuu, että sen ansiosta me ollaan päästy näinkin pitkälle? Mitä jos siitä on oikeasti ollut meille vaan suuri apu.

Hämmästynyt, mutta onnellinen :)

Palaillaan taas.

Pahoinvointi

Nyt aletaan olla pikku hiljaa siinä pisteessä, että viattomalta tuntunut etova olo on alkanut muuttua ihan rehelliseksi pahoinvoinniksi. Niitä sellaisia "oksennanko nyt vai heti" tuntemuksia on alkanut tulla jo useamman kerran päivässä ja tuntuu, ettei ole enää kuin ajan kysymys koska se sieltä ylös tulee :D Anteeksi ällöttävät mielikuvat.

Vatsa on alkanut myös toimia sen mukaisesti. Jos joskus olen krapulasta kärsinyt, niin mulla aina ensimmäisenä reagoi suolisto, enkä juuri koskaan oksenna. Toivottavasti tästä raskauskrapulastakin selvittäis pelkällä suoliston tyhjennyksellä.

Väsymys ja uupumus on kans sitä luokkaa, että hyvä jos jaksaa rappusia kiivetä kolmanteen kerrokseen. Painoakin on tullut huolestuttavan paljon (noin 1,3 kg) lisää, mutta siitä varmaan suurin osa johtuu tästä massiivisesta turvotuksesta ja loput näistä massiivisista boobseista :D Ehkä se painokin tasoittuu sitten jossain vaiheessa.

Olen muuten huomannut, ettei tässä raskaudessa ole ollut läheskään yhtä paljon tuntemuksia kohdun seutuvilla, mitä edellisissä raskauksissa on ollut. Tarkoitan nyt siis sellaisia kipeitä nippasuja tai vihlontoja. Ainoat vihlasut tulee sillon, kun esimerkiksi kyyristyn ja nousen nopeasti suoraksi. Silloin saattaa tuntua sellainen nopea repäisykipu vai miksi niitä nyt kutsutaankaan. Muuten ei ole ollut oikeastaan mitään kipuja. Onkohan se nyt hyvä vai huono asia. Noh kai se kohtu kasvaa, kun pahoinvointiakin on.

Mitäs muuta. No sellanen huomio tuli ainakin eilen, että mulla on koko ajan ihan sika kylmä. Mies valitteli eilen, kun meiän kämpässä näytti mittarin mukaan olleen 25 astetta lämmintä ja samaan aikaan mä vaan tutisin viltin alla :D Hormoneja, hormoneja.

Näiden oireiden lisääntyessä alan jo pikku hiljaa haaveilemaan siitä, että kyllä tästä ihan oikeasti vielä vauva syntyy. Vielä on vähän pessimistinen olo, mutta vastahan tässä ollaan ihan alussa, eikä vielä edes niiden edellisten raskauksien viikkojen yli. Vielä ei kauheasti uskalleta miehen kanssa puhua koko raskaudesta, mutta kyllä mä aina välillä valittelen näitä hormoneja sille, niin sekin sais vähän jotain pientä käsitystä siitä, että tässä nyt ihan oikeasti tapahtuu koko ajan jotain :D En malta odottaa, että päästään joskus kertomaan mieheni vanhemmille, että heistä tulee mummi ja pappa!

No joo, mutta päivä kerrallaan. Koskaan ei voi tietää, mitä seuraavassa hetkessä tapahtuu.

Alina ja pikkuinen ♥ ehkä jotain 6+2

Tunteita ja tuntemuksia

Tää alkuraskaus on ihan kamalaa! Ei niinkään fyysisesti, vaan henkisesti. Ajatukset kamppailee jatkuvasti laidasta laitaan onnistumisen ja pettymyksen välillä. Tavallaan mietin koko ajan, että tämä menee vielä kuitenkin kesken, niin miksi nähdä vaivaa, mutta tavallaan haluan vielä uskoa, että tämä olis just se raskaus, joka tuo meidän pikkuisen syliin asti.

Lauantaina jo käytännössä melkein itkin, kun mietin oireiden vähyyttä ja totesin vaan päässäni, että "näinköhän tämä oli nyt sitten tässä". Sunnuntaiaamuna kuitenkin heräsin siihen, että rinnat olivat yhtäkkiä ihan hullun kipeät ja nännejä ei siedä hipaistakkaan. etova olo ja närästyskin tuntui taas palanneen voimakkaampana kuin koskaan. Oireiden aaltoiluhan johtuu kaiketi siitä, että kroppa ehtii hetkittäin tottumaan uusiin hormoneihin, mutta hormonien lisääntyessä se menee taas hetkeksi sekaisin. Haluan uskoa, että siellä vielä joku on elossa ja kroppa oireileekin pikkuisen kasvun johdosta. Eilenhän saattoi juuri vaihtua uusi viikko ja näin ollen oltaisiin jo kuudennella (5+) viikolla.

Tänään pitäisi soittaa neuvolaan, mutta ajatuskin siitä tuntuu ahdistavalta. Tunnen itseni ihan häiriköksi, kun soittelen vaan vähän väliä neuvolaan ja varailen aikoja, joita sitten joudunkin peruuttelemaan. Ärsyttää.

En tiedä johtuuko hormoneista, mutta mulla on nyt jostain syystä tunteet heitelly ihan laidasta laitaan ja mieskin on saanut siitä jo osansa :D Leivoin eilen kakkua ja minun piti erotella valkuaiset ja keltuaiset toisistaan ja epäonnistuin siinä ihan totaalisesti. Kiukuttelin minkä kerkesin ja valittelin miehellekkin, että ahdistaa ja uuvuttaa ja ei innosta yhtään, mihin mies sitten tokaisi, että "ei tarvitse" mihin sitten tietty tiuskasin heti, että "eikä! minä haluan!" :D Ai kauhee, haha.

Olen muuten huomannut myös yhden uuden "raskausoireen", nimittäin käsien puutumisen. Käsien tai jalkojen puutuminenhan on ihan normaalia ja sattuu silloin tällöin, mutta nyt raskaana ollessa puutuminen tulee jostain syystä tosi helposti. Ihan vaan vaikka sohvalla makoillessa ja puhelinta selaillessa huomaan vasemman käden pikku hiljaa puutuvan. Mietin, että liittyykö tää jotenkin siihen, että olen syönyt sitä primaspania, mutta tuskin kai sentään. Googlettelin asiaa ja löysin, että raajojen puutuminen on yleisempää raskaana ollessa. Yks yö heräsin siihen, kun olin nukkunut kädet pääni päällä, enkä enää tuntenut toista kättäni. Ai kamala, se oli ihan järkyttävän tuntuista. Onko kukaan muu huomannut raskauden aikana raajojen puutumista?

Tällaista taas tänne. Mä koitan saada sen neuvola-ajan taas jossain vaiheessa varattua, kunhan jaksan. Haha.

Onnellinen... taas

Kiitos oikein oikein paljon kaikille jo onnitelleille. Ei sillä ettenkö olisi kiitollinen, mutta tässä vaiheessa tuntuu jo vähän oudolta ottaa vastaan onnitteluja samasta asiasta jo neljättä kertaa. Ihan kuin olis synttärit neljän kertaa vuodessa :D Välillä olis ihan kiva saada sitten niitä lapsen syntymäänkin liittyviä onnitteluita, mutta toivotaan nyt parasta, että seuraavat onnittelut kuullaan sitten vasta synnytyksen jälkeen ♥

Fiilis on tällä hetkellä kyllä kerrassaan omituinen. Olen ihan hirmu onnellinen, mutta samaan aikaan myös hämmästynyt ja ehkä vähän pelokaskin. Ihan uskomatonta, että tämä oli jo toinen luomuraskaus ilman mitään hormonihoitoja. Se tuli niin puskista, että tässä vaiheessa kyllä vähän hävettää se alkoholin määrä mitä tuli loman aikana nautittua. Please, älkää tuomitko. Ymmärrätte varmaan, että oli vasta toinen kierto keskenmenon jälkeen ja pieni irrottelu ja paineiden purkaminen oli ihan paikallaan. Hassua, että jälleen kerran tärppi tapahtui juurikin loman aikaan. Vastahan me oltiin Islannissa viettämässä ihanaa hääpäivää ja nyt tämä vain vähän reilu pari kuukautta myöhemmin. Nyt pitäis sit vaan koittaa jotenkin säilyttää se stressivapaa lomaboogie päällä vaikka töissä tässä jo ollaankin.

Taistelusuunnitelma on nyt seuraavanlainen: Aloitin nyt Lugesteronin sillä samalla annostuksella, mikä mulle määrättiin aiemminkin ja jatkan sitä rv 10 saakka. Kokeilen nyt lisäksi ottaa Primaspania sen 50mg/pv. Mun pitää muuten tunnustaa, että otin tuota Primaspania jo ovulaation aikaan parisen viikon ajan, mutta lomalla lopulta unohdin vaan kaikki vitamiinit ja lääkkeet, et se jäi sit vähän kesken. Liekkö sillä ollut merkitystä näin pikaiseen uuteen tärppiin? Who knows. Lisäksi popsin vielä raskaus ja imetysvitamiineja enkä mitään muuta ylimääräistä. Ens viikolla soitan neuvolaan, ellei vuoto ehdi alkaa ennen sitä. Varhaisultraa en nyt tällä kertaa varaile vaan toivon, että me saatais mahdollisesti nähdä pikkuinen sitten siellä hormonipoliklinikkakäynnillä. Jos sinne asti päästään ilman vuotoja, niin taidetaankin olla jo ennätyspitkällä raskauden suhteen.

Mutta en nyt ota mitään turhia paineita minkään suhteen. Jos neljäs keskenmeno tulee, niin ainakin meillä on sitten se polikäynti, jossa meiät tutkitaan ja saadaan varmasti jotain apuja seuraavaan raskauteen. Pelaan nyt ihan avoimilla korteilla ja otan kaiken vastaan mukisematta.

Toivotaan nyt, et meillä olis se The vauva kyydissä ;)

P.S. Kun kerroin miehelle, että "kylppärissä ois sulle pieni yllätys", niin sielä kuulu vaan "jes!" ja heitettiin yläfemmat :D Miten niin muka ollaan koettu tää jo muutaman kerran ennenkin?

Voi kuinka toivonkaan...

Vielä en ole päässyt r-testiä tekemään. Koitan muistaa ostaa sen tänään, kun käydään kaupassa. Laitoin jo pari digiäkin tilaukseen Raskauskeijulta, mutta posti nyt kulkee vähän millon sattuu.

Olen jo hieman salaa laskeskellut mahdollista laskettua aikaa ja tiettekö, kerrankin mulla on ihan tosi hyvä fiilis siitä. Joo, mä tiedän, ettei me välttämättä taaskaan päästä sinne asti, mutta ainahan sitä voi haaveilla. Ensinnäkin, te tiedätte mun kauhean pelkoni siitä, että laskettu aika osuu jollekkin merkkipäivälle, koska se on aina ollut huono enne. Noh jos nyt lasketaan sen mukaan, että ovis oli ehkä sillon kp 25, niin raskauslaskurin mukaan la olis 18.3 ja sillon ei todellakaan ole kenenkään merkkipäivä :D Jipiii!! Sen sijaan maaliskuun lopulla on meidän 2. hääpäivä, mikä ois tietty äärimmäisen ihana hääpäivälahja. Lisäks me ehdittäis saada vauva just ennen, kun mun mies täyttää 30. Ja sehän on siis aina ollu mun tavoitteena, että saisin lapsia ennen kolmeakymmentä(itehän tosin olen silloin vasta täyttänyt 29). Älkää ottako liian tosissaan tota. Se ikä on vaan mulle joku ihmeen päähän pinttymä :D

Oon ehkä elelly lomallani niin huolettomasti, etten ole tajunnut kuulostella kroppaani kunnolla, mutta nyt kun olen alkanut asiaa taas miettimään enemmän, niin olen kyllä tuntenut jo jonkun aikaa pientä nipistelyä kohdun seutuvilla. Olen toki olettanut sen johtuvan vain lähestyvistä menkoista, mutta jospa siellä oliskin joku salamatkustaja kyydissä. Tänäaamuna heräsin myös vilunväristyksiin, samaan aikaan kun mies hikoilee vieressä, hellepäivien aiheuttamaa lämmönnousua makuuhuoneessamme. Lisäksi mittasin tänään taas aamulämmön ja se näytti 36.64 astetta eli on se ainakin huomattavasti korkeampi kuin alkukierrossa, kun mittasin vielä alle 36 asteen. Ovis on siis todennäköisesti jo tapahtunut, mutta milloin, niin sitä ei moni tiedä :D Tämä siis todistaisi sen, että eilinen ovisplussa ei johtunut oviksesta, koska jos olisi, niin ovis tapahtuisi vasta tänään ja lämmönnousu tulisi vasta reippaasti sen jälkeen.

Merkit näyttää siis toistaiseksi ihan lupaavilta. Jos tässä nyt tosiaan on tosi kyseessä, niin on kai syytä kehittää jokin taistelusuunnitelma. Ajattelin aloitella nyt ainakin lugesteronilla ja sillä primaspanilla(50mg) ja kaapista taitaa löytyä vielä Multivitan Raskaus ja Imetys vitamiineja, joten näillä nyt ainakin alkuun. Toki lugesteronit vähän haittaa keskenmenovuodon alkua, mutta otan nyt sen riskin ja toivon, että tällä kertaa päästään näkemään elämää vielä sen 7+0 jälkeenkin.

Pitäkää peukkuja!

Kuva google

Rakas mieheni ♥

Olipas viikonloppu! Nyt on kaikki ovenkarmitkin hiottu ja maalattu ja niistä tuli ihan mielettömän hienot! Tänään alkaa uuden lattian asennus ja en malta odottaa, että pääsen tänään töistä kotiin näkemään jo pientä osviittaa, että miltä tuo uusi lattia näyttää. Iiih!

Mutta tosiaan. Otsikkoon viitaten, kerroin raskaudesta miehelleni vasta lauantai-aamuna, enkä jo silloin keskiviikkona, kun tein ensimmäisen positiivisen testin. Ihan jo senkin takia, että halusin nähdä viivojen ensin vähän vahvistuvan ja toiseksi sen takia, että en halunnut aiheuttaa vielä lisää stressiä meiän remppaviikon keskellä, kun miehellä on nyt ollut töissäkin jotenkin extra stressaavaa aikaa.

Mutta niin, tein lauantaiaamuna testin (tai jos totta puhutaan, niin niitä taisi olla ainakin neljä testiä :D) ja otin sen mukaani, kun menin herättämään miestäni. Mies oli tietysti vielä ihan unenpöpperössä. Tokaisin ihan ensiksi, että "tämä ei sitten ole aprillipila", jolloin miehen kiinnostus heräsi ja kerroin, että mun menkat on myöhässä ja ojensin hänelle raskaustestin. Mies tokaisi äkkiä, että "laita valot päälle" ja kun hän näki kaksi viivaa tikussa, pääsi hänen suustaan innokas "uuuh"-ääni ja hän antoi halin ja pusun. Lähdin sitten käyttämään meidän koiraa ulkona ja annoin miehen prossessoida ajatusta päässään rauhassa.

Siitä lähtien mies on hymyillyt kuin hangonkeksi. Huomaan sivusilmällä kuinka hän jää yhtäkkiä hetkeksi vain katselemaan minua ja hymyilee hiljaa. Kysyn häneltä "mitä?", mutta hän ei vastaa vaan ottaa syliin ja pussaa söpösti. Perus suomalainen mies :D

Nyt toivon vaan niin kovasti, että saamme pitää tämän lapsen ja mies saa jatkaa hymyilemistään ♥

Myöhässä!

Menkat on tänään virallisesti päivän myöhässä. Aamulämpökin oli hienot 36.71 astetta. Ja arvatkaa mitä! Tein eilen testin ja se näytti tältä:

Näettekö tekin siinä haamuviivan? Siinä oli todellisuudesa vähän punaista väriäkin, mutta mun puhelimen kamera ei osannut napata sitä kuvaan. Aika hailurainenhan se vielä on, mutta jospa viikonloppuna siinä olis jo vähän tummemmat viivat :) Mä en itseasiassa tiedä onko nuo mun testit jo mennyt vanhaksi, kun tilasin nämä muistaakseni sillon vuosi sitten ekan raskauden jälkeen, kun piti saada testattua nega keskenmenon jälkeen.

Mutta näin. En osaa vielä oikein iloita, kun nuo keskenmenot kummittelee vielä niin vahvasti mielessä. Pelkään vuodon alkavan hetkenä minä hyvänsä.

Poikkeuksellista tässä raskaudessa(edellisiin verrattuna) on ollut tuo kova vatsa, kun aiemmilla kerroilla oikeastaan ensimmäisiä oireita on ollut just yhtäkkiä alkava löysä vatsa. Toivottavasti tuo olis nyt hyvä merkki, että pysyy kaikki ravintoaineet paremmin saatavilla :D Toki voihan se ripuli sieltä taas yllättää, mutta se on sitten sen ajan murhe.

Ensimmäiset epäilyt mulla heräsi jo sillon viikko sitten kun oli muistaakseni jotain dpo 6-7 ja valittelin tännekkin sitä ihmeellisetä pistävää paineentunnetta kohdun seutuvilla. Sitä kesti noin kaksi tai kolme päivää ja olin jo ihan satavarma, että vuoto alkaa ennakoitua aiemmin, mutta yhtäkkiä se kipu vaan loppui, eikä sen jälkeen tuntunut enää mitään tuntemuksia missään. Koska vuotokaan ei alkanut, niin epäilyt mahdollisesta kiinnittymisestä heräsivät. En kuitenkaan uskaltanut luottaa vaistooni vaan uskottelin itselleni sen olleen vain entistä reippaampi keltarauhanen :D

Nyt ei oikeastaan auta muuta kuin edetä taas päivä kerrallaan. Toivon sydämeni pohjasta, että nyt kolmas kerta toden sanoo, mutta pelko keskenmenosta yhä varjostaa tätä toivoa.

Pitäkää peukkuja, että meille tulee Suomen 100v. synttärilahjaksi vauva ♥

P.S. Muistaako joku vielä tämän ennusteen ;D

Vauvauteluita

Juttelin eilen pitkästä aikaa erään vanhan ystäväni kanssa messengerissä. Juttelimme ihan muista asioista, kunne yhtäkkiä hän töksäytti "Noh nyt kun olette olleet jo hetken naimisissa, niin jokos teilläkin on alkanut vauvantekopuuhat?". Ihan ensimmäiseksi teki mieli vastata, että tuollaista ei kannata koskaan, missään tilanteessa, kysyä keneltäkään. En kuitenkaan sanonut niin. Aloin jo googlettaa, että mitä tuollaiseen kysymykseen pitäisi vastata :D Tokaisin lopulta, että "kaippa se alkaa jo kohta olla ajankohtaista."

Tuttuun tapaan keskustelu alkoikin taas pikkuhiljaa kääntyä pelkästään ystävääni ja mieleeni muistuikin, että miksi viime keskustelusta on niin paljon aikaa. Ystäväni totesi, että "muista, ettei raskautta pidä koskaan pitää itsestään selvyytenä ja että aina ei välttämättä tärppää, kun sitä eniten toivoo." No shit Sherlock! En toki voi syyttää ystävääni hänen töksäyttelyistään, koska enhän ole kertonut meidän lapsettomuudesta hänelle, mutta silti vois vähän ajatella myös yleismaailmallisesti, ettei kaikki ehkä haluakkaan kertoa ja voi näyttää päällepäin ihan eriltä, kuin mitä tuntee sisällään.

Siinä kohtaa kuitenkin alkoi sisälläni kiehua, kun ystäväni tokaisi, että lapsettomuus on perseestä (couldn't agree more) ja että, nyt hänkin tietää miltä lapsettomuus tuntuu. Kysyin sitten häneltä, että kauanko heillä on ollut jo yritystä, mihin hän vastasi; neljä kuukautta. SIIS 4 KK!!!! Ja hänkö nyt tietää miltä lapsettomuus tuntuu!!!!!! Okei anteeks, ehkä hän tosiaan tietää miltä se tuntuu, mutta kun hän ei siis tosiaankaan ole lapseton. Hänellä on jo KOLME LASTA!!!! Ette arvaakkaan kuinka mulla kiehui siinä kohtaa. Hillitsin kuitenkin mieleni. Tokaisin, että 4 kk on vielä lyhyt aika, mutta ilmeisesti hänelle se oli ikuisuus, koska edelliset on tärpännyt aina ekalla. Käännä vaan lisää veistä haavassa.

Toivottelin ystävälleni onnea yritykseen ja yritin päättää keskustelun mahdollisimman pikaisesti. Ai että, miten voi toisen sanat pistää näin vihaksi. Ihan sressilevelit nousee, kun ajattelinkin tuota eilistä keskustelua. Onneksi sain nyt tänne oksennettua tämän pahan fiiliksen, niin ei aiheuteta turhalla stressillä vahinkoa meiän pienelle elämän alulle. Phuuh....hengitä syvääääään.....

Tuosta keskustelusta tulikin mieleeni, että miten tässä vaiheessa uskaltaa vastata vauvauteluihin? En tosiaankaan uskalla vielä kertoa totuuttakaan, joten mikä olis sellanen vastaus mikä ei kuitenkaan loukkais tulevaisuudessa, kun totuuden kerromme ja sais samalla enemmät kyselyt loppumaan lyhyeen?

Sanoppa se.

P.S. Anteeksi jos loukkasin jotain tällä tekstillä. Olin itsekkin hieman loukkaantunut.

Pelko

Ensimmäinen viikko plussauksesta on madellut ihan mielettömän hitaasti ja tänään on vasta 4+5. Oireita ei ole paljoa nimeksikään. Pahoinvointia ei ole yhtään, kunto on hyvä, ei liiemmin väsymystäkään. Tuntuu, että pienet vihlaisut kohdun seudullakin ovat vähentyneet. Tissit sentään on kuin silikonit. Niin kuin mies sanoi "ompas terhakat" :D

Mua pelottaa, että tämä on mennyt jo kesken ja että ainoa syy miksi se ei ole vielä tullut ulos on tuo lugesteron lääkitys. Mistä mä tiedän, etten mä kanna jo kuollutta alkiota sisälläni?

Kerroin lauantaina Tiinalle, että olen raskaana, mutta nyt alkaa jo tuntua siltä, että se oli virhe. Ei tästä kuitenkaan tule mitään. Tein lauantaina myös uuden raskaustestin ja viiva oli kyllä vahvempi kuin silloin dpo 14, mutta ei silti kuitenkaan vahvempi kuin kontrolliviiva. En nyt tiedä uskallanko sittenkään tehdä sitä digiä, kun joudun kuitenkin vain pettymään. Millon siinä edes pitäisi näkyä se 3+?

Mies oli ihan superihana viikonloppuna, kun päätin nukkua parin tunnin päikkärit. Hän oli sillää aikaa käyttänyt koiran ulkona, antanut sille ruuan, tehnyt meille ruokaa ja kävi vieläpä extemporee kaupasta hakemassa meille leffaherkkuja :D Se on oikeasti harvinaista, että hän lähtee yhtäkkiä pyytämättä käymään kaupassa pelkkien herkkujen takia.

Voi kumpa kaikki nyt vaan menisi hyvin...

Pää pyörällä

Taidan olla vieläkin ihan shokissa eilisestä plussasta. En saanut viime yönä oikein unta, kun vaan mietin kaikenlaisia asioita ja päässä pyörii tuhat ja satayks kysymystä. Olenko mä muka oikeasti raskaana? Mitä jos se menee taas kesken? Tai mitä jos tästä ihan oikeasti syntyykin lapsi? Milloin soitan neuvolaan? Voinko odottaa seitsemännen raskausviikon alkuun, ettei sitten tarvi taas peruuttaa sitä aikaa? Varaanko ajan varhaisultraan nyt vai heti? Näkyisikö varhaisultrassa jo jotain kuudennella raskausviikolla? Miten selitän neuvolapoissaoloni töissä? Saakohan sitä aikaa ollenkaan iltapäivään vai varaako ne sen taas mun tuurilla keskelle päivää? Miten voin lähteä parin viikon päästä reissuun kertomatta raskaudesta? Huomaakohan appivanhempani raskauden, kun menemme yhdessä mökille? Millon uskaltaa kertoa perheille, kun he eivät edes tiedä meidän aiemmasta keskenmenosta? Kerronko Tiinalle nyt vai heti? Mitä jos en kerro heti ja hän suuttuu? Mitä jos hän pettyy, koska hän yrittää itsekkin raskautua? Mitä jos hän onkin jo raskaana, mutta ei ole vielä kertonut siitä minulle? Onko minulla jouluna jo pieni vauvamasu?

Olen ihan pihalla kuin lumiukko.

Eilen kun tein testin/testit, pyysin miestäni vessaan katsomaan "yhtä juttua". Olimme vasta pari päivää sitten puhuneet mieheni kanssa lapsettomuushoitoihin hakeutumisesta. Hän tuijotteli hetken pesukoneen päällä olevia testejä. "Mitä nää on?". Selitin ja molemmat olimme ihan shokissa. "Siistii!" pääsi mieheni suusta :D En osannut itsekkään reagoida sen paremmin. Rupesimme laittamaan ruokaa ja olimme kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. En usko sitä vieläkään todeksi. Pelkään, että käy niin kuin viimeksi. En uskalla vielä iloita.

Olo on epätodellinen, koska oireet on ihan erilaiset kuin viimeksi. Tai niin ainakin muistelen niiden olevan. Viimeksi podin ajoittaista pahaa oloa vähän jo ennen koko raskaustestiä. Viimeksi testiin tuli haaleaa viivaa vielä dpo 17. Viimeksi olin todella väsynyt jo pitkään ennen plussaa. Nyt tunnen vain pientä pistelyä kohdun seudulla. Olen kohtuu virkeä huolimatta siitä, että nukuin todella huonosti. Testit näytti erittäin selkeää viivaa jo heti muutaman sekunnin päästä testin upottamisesta pissakuppiin. Tänään tunsin ensimmäistä kertaa hieman "krapulamaista" tunnetta, mutta johtunee tästä lievästä shokkitilasta, kun sydän tykyttää ja ajatukset pyörii sekavasti päässäni. En tiedä yhtään miten suhtautua tähän ns. oireettomuuteen vai onko se vain hyvä asia? Hieman sentään lohduttaa se, että minulla on nyt tukena tuo Lugesteron. Pahus, en sittenkään päässyt niistä vielä eroon :D

Anteeksi sekava kirjoitus, mutta tällä hetkellä aivoni on ihan perunamuussia. Katsotaan miten käy. Alan neulomaan tarrasukkia pienelle, että pysyy mukana matkassa ;)

P.S. Kiitos vielä ihan hirmuisen paljon kaikille lukijoilleni onnitteluista!!! ♥♥♥ Olette niin suuri tuki mulle.

Vapun riennot

Vappu oli ja meni. Halusin kerrankin viettää vappuaaton kotona rauhallisesti kuohuvaa siemaillen ja lautapelejä pelaillen. Ja niin me myös tehtiin.

Otettiin jääkaapista meidän häälahjaksi saamat minishampanjat ja pelattiin kahdestaan Monopolya kera munkkien :) Mulla oli viimeinkin rauhallinen olo, vaikkakin alkuilta meinasi näyttää kriisin merkkejä, kun kavereilta alkoi tulvimaan "mitä suunnitelmissa?" viestejä. Kaikki oli ihan ulalla, eikä kukaan tiennyt mihin mennä. Itse halusin vain olla kotona ja ottaa rennosti. Lopulta päätinkin olla stressaamatta muiden menoista ja avasimme Monopolyn pelilaudan keittiön pöydälle ja naureskelimme yhdessä noppaa heitellessä. Meillä oli oikeasti tosi hauskaa!

Vappupäivänä paistoi aurinko ja oli ihanan lämmin. Lupauduin sitten tapaamaan Tiinaa vappubrunssin merkeissä, mutta pian suunnitelmat taas paisuivatkin ja lopulta oltiinkin sitten taas isolla porukalla grillailemassa ja rupattelemassa niitä näitä. Oli oikeastaan tosi kiva nähdä taas kavereitamme isolla porukalla. Vaikka välillä katselinkin kadehtien ystäväni ihanaa raskausmasua, niin minulla oli aidosti hauskaa heidän seurassaan. Eikä kaikki jututkaan pyörinyt pelkästään raskauden ja lastenhoidon parissa vaikka valtaosa sitä kyllä olikin :D Kyllä mä vielä löydän sen balanssin elämääni, etten anna toisten vauvaintoilun käydä liikaa oman mieleni päälle. Kyllä se tästä. Oli vaan jotenkin vaikeaa noiden ekojen menkkojen aikaan, kun kaikki tuntui tosi raskaalta.

Nojoo mutta sen enempää turhia murehtimatta. Perjantaina aloitan viimein terolut kuurin. Aion kyllä tikuttaa ovista, mutta en jaksa välittää siitä, että tuleeko sen ennen kuurin aloitusta vai ei. Jos ei tuu, ni sit ei tuu. Tarkoitus olis nyt kuitenkin tasoittaa tätä kuukautiskiertoa, eikä pelkästään vahdata sitä ovista. Sitten kun oon saanu nämä pari terolut-kuuria vedettyä, niin sitten nähdään auttoiko ne yhtään ja sitten jos ei, niin sitten voin taas hakeutua gynen pakeille ja voimme alkaa keskustelemaan clomifenien aloittamisesta.

Eipä tässä.... askel kerrallaan.

Ihanaa kun aurinko paistaa ja on taas lämmin!!!

Laskettu aika lähestyy

Ystäväni Tiinan laskettu aika lähestyy. Tarkemmin sanottuna keskiviikkona. Tavallaan jännittää ihan sikana hänen puolestaan, mutta toisaalta hän on alan ammattilainen, niin hän tietää kyllä mitä siellä on vastassa.

Joskus parisen vuotta sitten, ennen kuin Tiina ja Janne olivat vielä edes naimisissa, juttelimme Tiinan kanssa syvällisiä. Päätimme yhdessä, että sitten kun he ovat menneet naimisiin, niin me aloitetaan yhdessä vauvatekoprojektit ja ollaan sitten yhdessä masut pystyssä. Muistan kuinka Tiina tokaisikin heti häiden jälkeen seuraavana aamuna, että "nyt tekin saatte aloittaa vauvantekohommat :D". No aloitettiinhan me, mutta vielä mitään ei ole tapahtunut. Vaikea uskoa, että siitä on jo yhdeksän kuukautta...

Katsoin tuossa viikonloppuna huvikseni ensimmäistä tuotantokautta Frendejä ja siinä juuri Rossin ex-vaimo Carol synnytti heidän esikoisensa Benin. Tietenkin kaikki nuo frendit olivat mukana sairaalassa ja jopa synnytyssalissakin. Tuli siis mieleeni, että onko Suomessa yleensä tapana mennä tapaamaan uunituoretta äitiä sairaalaan vai vasta sitten kun onnellinen perhe on päässyt jo kotiutumaan?

Jopa kolme hyvin läheistä kaveriani ovat synnyttäneet esikoisensa ja olen aina odottanut muutaman viikon, ennen kuin olen tunkenut paikalle pikkuista vauvelia pällistelemään. Liekkö nuo sitten olleet ihan kiitollisia tai sitten vaan todella katkeria siitä, etten ole ensimmäisten joukossa hiplailemassa uuden tulokkaan varpuleita :)