Olen alkanut miettimään blogini kohtaloa. Nyt, kun vauvaprojekti on ikään kuin tullut päätökseen, niin en enää tiedä mistä kirjoittaa. Vaikka salaa kyllä haaveilenkin vielä kolmannesta lapsesta, niin kyllä meidän lapsiluku taitaa nyt olla täysi. Ainakin mies kertoi rehellisesti, ettei välttämättä jaksaisi enää kolmatta lasta, vaikka kaksi poikaamme ovatkin mitä ihanimmat lapset. Makuuhuoneestamme kuului juuri suloista hihitystä, kun kuopuksemme nauraa unissaan.
Ystäväni Tiina odottaa juuri kolmatta lastaa. En olisi uskonut, että voisin edelleen olla kateellinen jollekkin, liittyen raskauteen yms. Voihan toki olla, että vauvakuume johtuu vain niin ihanasta kuopuksestamme, joka on jo 3,5 kk ja en ehkä enää ikinä saa kokea tuota vastasyntyneen vauva-aikaa uudestaan. Jokainen uusi ensihetki voikin olla viimeinen kerta, kun koemme niitä. Ensikosketus, ensimmäinen katse, ensimmäiset sanat ja ensimmäiset askeleet...
On tyhmää miettiä tällaisia asioita, kun joku toinen haaveilee edes siitä yhdestä omasta lapsestaan. Tiedän sen tunteen liiankin hyvin. Meidän perhe on vaan kokenut viime aikoina liikaa surua, niin tuntuu, että uusi elämä on vain enemmän kuin tervetullut. Kerroin joitakin kuukausia sitten läheisemme sairastuneen syöpään ja viime perjantaina hyvästelimme hänet ja saatoimme viimeiselle matkalleen. Ikävä on suuri ja se tuo mukanaan suuria muutoksia myös meidän elämäämme. Toivottavasti edes tämä pandemia alkaisi viimein helpottamaan rokotuksien myötä ja pääsisimme taas pian elämään normaalia elämää ja luomaan jälkikasvullemme ihanaa ja turvallista lapsuutta.
En tiedä seuraako blogiani enää ketään, mutta jos on jotain ehdotuksia, mistä voisin kirjoittaa, niin ne ovat toki tervetulleita.
Nyt on aika hakea esikoinen päiväkodista. Ihanaa kevättä kaikille!
