syntymät vs. kuolemat

Katsoin eilen kymppiuutisia, kun aiheena oli syntyvyyden olleen pienempi kuin kuolemien määrä vuonna 2016. Tilanne on kuulemma pahin sitten sotavuosien. Siinä sitten toimittaja tivasi asiantuntijalta, että mistä tämä johtuu, johon asiantuntija sitten vastasi, että on paljon naisia, jotka haluavat lapsia, mutta eivät saa niitä(mukaanlukien sekundäärisestä lapsettomuudesta kärsivät). Tunsin ihan sellaisen piston sydämessäni, että minä olen yksi noista tilaston naisista. Minä olen osasyyllinen syntyvyyden laskemiseen. Minä ole surkea ihminen. Alkoi ihan ahdistaa, että mihin tämä maailma on oikein menossa. Mikä on muuttunut viime vuosisadan aikana niin radikaalisesti, että lapsettomuus on jo yleistä? Ruoka? Teknologia? Ilmasto?

Olen nyt viime päivinä ollut jotenkin erityisen ahdistunut. Silja pisti taas kyselyä meiän whatsapp-ryhmään yhteisestä peli-illasta. Alkoi ahdistaa jo pelkkä ajatuskin niin paljon, että sydän alkoi tykyttää vimmatusti. En tiedä onko ne nää hormonit vai mitkä, mutta mua on alkanut ahdistaa ihan sikana ajatus siitä, että joudun taas sinne niiden muiden uteluiden kohteeksi; "koska te teette vauva?""eikö olis jo teiän vuoro?""miksi ei?". Sen lisäksi kaikki keskustelut näiden äitien keskellä liittyy vaan lasten vaatteisiin, vauvan ruokaan, vauvajoogaan, unirytmeihin ja kaikkeen muuhun sellaiseen mistä mulla ei ole yhtikäs minkäänlaista kokemusta. Ajaudun siis useimmiten jätkien seuraan, koska siellä ei välttämättä tarvitse kuunnella kokoajan "vauva sitä..." ja "vauva tätä...". Tunnen silti olevani ulkopuolinen ja tämän takia olenkin alkanut hieman välttelemään näitä yhteistapaamisia. Vaikka en siis haluaisi, koska ne on oikeesti tosi läheisiä kavereita, mutta kun pelkkä ajatuskin siitä piinasta ahdistaa, niin on vaan pakko. Mieskään ei ole selvinnyt piinaavilta vauvakyselyiltä ollessaan yksin heidän seurassaan. Heti oltiin kyselty, että onko "arka aihe". Vituttaa kun pitää nykyään valita joko lapset tai sitten lapsettomuus. Eikö voi olla vaan lapseton ja silti onnellinen? Olenkin nyt itseasiassa huomannut olevani paljon iloisempi, kun ei ole tarvinnut ajatella heitä ollenkaan vaan olen keskittynyt nyt enemmän omiin tyttökavereihini ja muihin kivoihin asioihin. Mutta heti kun näen uuden viestin kilahtavan siihen ryhmäkeskusteluun, niin sydän alkaa tykyttää ja alkaa ahdistamaan samantien.

Helpottuukohan tämä sosiaalinen elämä koskaan vai pitääkö meidän vaan saada se lapsi, että me oltais jotenkin tasaveroisia? Tiedän, että moni ajattelee nyt, että mitä jos vaan kertoisitte totuuden, mutta kun se ei ole niin yksinkertaista. Tämä on meille iso asia, eikä siitä puhuta tuosta noin vaan lupsakasti kahvipöydässä. Täytyyhän tähän nyt olla joku muukin ratkaisu! Tai sitten vaan jatkan välttelyä tekosyiden siivittämänä.

En tiedä. Ahdistaa.

Viikonlopun hulinat

Olipas taas viikonloppu. Meillä oli lauantaina seitsemän aikuista ja neljä lasta(vanhin vasta 2-vuotias) ja me tehtiin yhdessä tortilloja ja fajitaksia. Pöytä oli katettu täyteen ruokaa ja lapset istuivat sen ääressä natustelemassa omia tortillojaan, vanhempien katsoessa vieressä. Me nautiskeltiin mieheni kanssa ruokajuomaksi muutamat Solit ja se osoittautuikin ihan toimivaksi kikaksi vältellä vauvauteluita :D Sanna nimittäin tuli samantien luokseni ja kysyi, että mitä minä juon. Varmaan yritti olevinaan huomaamattomasti tarkistaa, että onko kyseessä alkoholillinen vai alkoholiton juoma. Kavereilla nimittäin tuppaa olemaan jo kovat spekulaatiot, että koskas meillä ollaan maha pystyssä. Näillä kesteillä sainkin nyt sitten vähän pelattua lisää aikaa, ettei tarvi heti tulla kyselemään uudestaan. Kätevää!

Lauantaina loppui viimein menkat ja eilen nappasin viimeisen clomifenin tällä kiertoa. Oireita olen nyt havainnut oikeastaan ainoastaan vain nuo ihana kuumat aallot. Ai kauhee. Siis yllätyin ihan kotona ollessani, että mullahan on siis kuuma, vaikka normaalisti pitää olla aina villasukat jalassa ja hupparia päällä lämmittämässä. Kuumuuden iskiessä tulee myös ihan kauhea hiki ja huomasin, että suihkussa täytyy käydä useammin pesemässä kaikut, kun tuppaa olemaan jotenkin aika vahvat ödöörit :D Pelkäsin jo lauantaina, että hikoilen kuin sika, kun pidin pitkähihaista paitaa päällä, mutta selvisin kun laitoin oikein kunnon kerroksen suihketta kainaloon. Haha!

Onkohan muita oireita ilmaantunut...hmmm. Sunnuntaina huomasin pari uutta näppyä leuan alueella. Johtunee ehkä juomingeista ja herkuista tai sitten ihan noista hormooneista. Saa nähdä lähteekö tästä vielä villiintymään ja iskee nuoruusvuodet päälle. Mielialanvaihteluita en ole huomannut eikä mieskään ole pahemmin mitään maininnut, joten ihan hyvä niin. Aamulämpö on pysynyt nyt jostain syystä 36.25 asteessa. En tiedä miksei se ole nyt laskenut alle 36 asteen. Ehkä se johtuu tuosta clomifenista tai sitten se laskee kunnolla vasta vähän menkkojen jälkeen. Tai sitten se tekee kunnon lämmön laskun vasta oviksen tienoolla. Sen näkee sitten.

Jännityksellä nyt sitten odotellaan perjantaita, että mitä siellä munasarjoissa oikein tapahtuu, vai tapahtuuko mitään.

P.S. Tänään otin taas pitkästä aikaa Royal geleetä varmistukseksi, ettei vaan limakalvot jäis liian ohueksi. Saa nähdä onko niistä apua.

Vauvauteluita

Juttelin eilen pitkästä aikaa erään vanhan ystäväni kanssa messengerissä. Juttelimme ihan muista asioista, kunne yhtäkkiä hän töksäytti "Noh nyt kun olette olleet jo hetken naimisissa, niin jokos teilläkin on alkanut vauvantekopuuhat?". Ihan ensimmäiseksi teki mieli vastata, että tuollaista ei kannata koskaan, missään tilanteessa, kysyä keneltäkään. En kuitenkaan sanonut niin. Aloin jo googlettaa, että mitä tuollaiseen kysymykseen pitäisi vastata :D Tokaisin lopulta, että "kaippa se alkaa jo kohta olla ajankohtaista."

Tuttuun tapaan keskustelu alkoikin taas pikkuhiljaa kääntyä pelkästään ystävääni ja mieleeni muistuikin, että miksi viime keskustelusta on niin paljon aikaa. Ystäväni totesi, että "muista, ettei raskautta pidä koskaan pitää itsestään selvyytenä ja että aina ei välttämättä tärppää, kun sitä eniten toivoo." No shit Sherlock! En toki voi syyttää ystävääni hänen töksäyttelyistään, koska enhän ole kertonut meidän lapsettomuudesta hänelle, mutta silti vois vähän ajatella myös yleismaailmallisesti, ettei kaikki ehkä haluakkaan kertoa ja voi näyttää päällepäin ihan eriltä, kuin mitä tuntee sisällään.

Siinä kohtaa kuitenkin alkoi sisälläni kiehua, kun ystäväni tokaisi, että lapsettomuus on perseestä (couldn't agree more) ja että, nyt hänkin tietää miltä lapsettomuus tuntuu. Kysyin sitten häneltä, että kauanko heillä on ollut jo yritystä, mihin hän vastasi; neljä kuukautta. SIIS 4 KK!!!! Ja hänkö nyt tietää miltä lapsettomuus tuntuu!!!!!! Okei anteeks, ehkä hän tosiaan tietää miltä se tuntuu, mutta kun hän ei siis tosiaankaan ole lapseton. Hänellä on jo KOLME LASTA!!!! Ette arvaakkaan kuinka mulla kiehui siinä kohtaa. Hillitsin kuitenkin mieleni. Tokaisin, että 4 kk on vielä lyhyt aika, mutta ilmeisesti hänelle se oli ikuisuus, koska edelliset on tärpännyt aina ekalla. Käännä vaan lisää veistä haavassa.

Toivottelin ystävälleni onnea yritykseen ja yritin päättää keskustelun mahdollisimman pikaisesti. Ai että, miten voi toisen sanat pistää näin vihaksi. Ihan sressilevelit nousee, kun ajattelinkin tuota eilistä keskustelua. Onneksi sain nyt tänne oksennettua tämän pahan fiiliksen, niin ei aiheuteta turhalla stressillä vahinkoa meiän pienelle elämän alulle. Phuuh....hengitä syvääääään.....

Tuosta keskustelusta tulikin mieleeni, että miten tässä vaiheessa uskaltaa vastata vauvauteluihin? En tosiaankaan uskalla vielä kertoa totuuttakaan, joten mikä olis sellanen vastaus mikä ei kuitenkaan loukkais tulevaisuudessa, kun totuuden kerromme ja sais samalla enemmät kyselyt loppumaan lyhyeen?

Sanoppa se.

P.S. Anteeksi jos loukkasin jotain tällä tekstillä. Olin itsekkin hieman loukkaantunut.