Mitä ajattelen synnytyksestä?

Juteltiin eilen mieheni kanssa siitä, että millon hänen olisi hyvä pitää talviloma. Itsehän olen jo päättänyt jättää koko talviloman pitämättä, vaikka kyllä kieltämättä kaipaisin jo kovasti lomaa. Noh ehkä nuo joulun muutamat vapaapäivät vähän helpottavat oloa.

Mies sitten tokaisi pitävänsä talvilomansa sitten synnytyksen lähestyessä eli varmaankin lasketusta ajasta eteenpäin sen yhden viikon ja isyysvapaan siihen perään, jos lapsi nyt vaan sattuu olemaan silloin jo syntynyt. Sitähän ei tietenkään voi koskaan tietää etukäteen, että koska se syntyy, mutta eilen asiasta juteltuamme, tuli taas ihan hassu tunne, että munhan tosiaan pitää vielä synnyttää tää lapsi maailmaan :D

Olenkin itseasiassa jo hieman keskustellut tästä synnytysaiheesta meidän kaveriporukan"vaimojen" kesken. Kaikki muuthan siis ovat jo kokeneet synnytyksen ja kyselin sitten vähän uteliaisuuttani heiltä hieman kivunlievityksestä ja muista synnytyksen aiheuttamista tunteista. Onni on oma kätilö kaveripiirissä :D Jostain syystä en itse osaa yhtään pelätä tulevaa synnytystä, vaikka olenkin kuullut mitä hurjimpia tarinoita, joissa kaikki on mennyt ihan totaalisen pieleen. Itseasiassa haalinkin mahdollisimman paljon erilaisia synnytyskokemuksia, oli ne sitten helppoja tai tuskaisen raskaita. Ehkä mä itse vaan luotan niin paljon ammattihenkilökuntaan tai sitten olen vain sisäistänyt niin vahvasti sen ajatusmallin, että kaikesta aina selviää. Pääasia on kuitenkin, että lapsi saataisiin terveenä syliin asti ja mielellään itsekkin olisin vielä elävien kirjoissa.

Mulla on itselläni aika korkea kipukynnys, mutta tiedän kyllä, että jossain kohtaa mullakin se raja tulee vastaan, joten otan kyllä mielelläni kaikki mahdolliset lääkkellisetkin kivunlievitykset mitä vain saa. Mua ehkä eniten pelottaa se, että mut jätetään ikään kuin oman onneni nojaan ja mun pitäis olla jotenkin tietoinen siitä, että mitä pitää missäkin hetkessä tehdä ja mitä ei missään nimessä saa tehdä. Esim. että mun pitäisi olla itse tarpeeksi valppaana tilaamassa sitä kivunlievitystä, koska jos en ole, niin sitä ei ole enää ollenkaan saatavilla. Ensikertalaisena en tosiaankaan tiedä mitä odottaa ja tahtoisinkin vain "go with the flow" eli edetä omien tuntemusten mukaan. Ymmärrän toki, ettei kätilötkään sentään ajatuksia osaa lukea, mutta ettei mun odoteta osaavani kaikkea luonnostaan.

Mutta yleisesti ottaen kai "aika kultaa muistot" ja koska niin moni muukin on siitä selvinnyt, niin eiköhän mekin siitä vielä selvitä :)

Ainiin, mulle tuli yks päivä ihan tyhmä "pelko" mieleen, että mitä jos mä tunnistakkaan omaa lastani omakseni. Siis esim. facebookissa näkee puolituttujen vauvoja, jotka ei välttämättä herätä oikein mitään tunteita ja sitten on niitä lähimpien kaverien vauvoja, joista heti tunnistaa niiden vanhemmat ja ne on suloisimpia vauvoja maailmassa :D Mulla on mun mieheni vauvakirja tallessa(sain sen anopiltani) ja mä en heti tunnistanut sitä vauvakuvaa mun miehekseni. Mitä jos mä en tunnistakaan meiän omaa lasta, vaan se näyttää ihan vieraalta ja se ei herätäkkään mussa mitään tunteita? Oon ehkä ihan hupsahtanut, että edes ajattelen moista. Aivan satavarmasti mä rakastun mun pieneen poikaani heti ensisilmäyksestä lähtien :') ♥

Pikkujäbäämme jo kovasti odotellen.

Alina rv 26+4

P.S. Olen viimeinkin hairahtanut ylireagointiin raskauteni takia :D Nimittäin kävin tänään työterveyslääkärillä tulehtuneen KYNSINAUHAN takia. Kyllä, voitteko kuvitella. Heräsin siis tänä aamuna ja huomasin käsivarressani suonien kohdalla hieman punertavia laikkuja ja pelkäsin saaneeni verenmyrkytyksen, koska keskisormessani on nyt ollut jo muutaman päivän ajan äärimmäisen kipeä tulehdus. Halusin siis käydä varmistamassa lääkärillä, että minulla on varmasti enemmän kuin kaksi päivää elinaikaa jäljellä :D Ja just vasta puhuttiin suuhygienistini kanssa, että raskaushormonit voivat pitkittää tulehduksia, mikä on ihan normaalia. Puhuttiin siis ientulehduksista, joita minulla ei onneksi ollut. No mutta lääkäri oli onneksi ymmärtäväinen ja sain paikallisantibioottia tulehtuneeseen kynsinauhaani ja lisäksi sain vielä reseptin a-vitamiini tippoihin edelleen jatkuvaan nenäverenvuotooni. Ei siis täysin turha reissu kuitenkaan.

Kaksijakoiset fiilikset

Tänään olis sitten tarkoitus lähteä sinne mökille mieheni perheen kanssa viettämään rapujuhlia. Olen nähnyt heitä viimeksi heinäkuussa ja nyt vähän jännittää, että huomaakohan ne heti, että nyt on jotain meneillään :D Ihan outoa muuten edes ajatella, että olen jo kolmannella kuulla raskaana ja ensi viikolla vaihtuu jo neljäs kuu. Ihan uskomatonta. Enää 200 päivää jäljellä! Haha, "enää".

Mulla on nyt vähän kaksijakoiset fiilikset siitä, että haluanko sittenkään vielä kertoa meidän raskaudesta. Toki jos mun olo on viikonloppuna yhtä kamala, mitä se on nyt ollut, niin kyllähän sen nyt jo arvaa kilometrien päästä, mutta jotenkin vielä pelkään jonkin pahan olevan vielä tulossa. Olisin varmasti niin paljon mieluummin kertonut sen ultran jälkeen, kun tiedän, että onko kaikki kunnossa vai ei, mutta nyt kävi näin. Taidan tänään kaivaa taas dopplerin esiin mielenrauhan vuoksi.

Olen innoissani, mutta samaan aikaan ahdistunut ja jännittynyt. Pitäkää peukkuja, että mä selviin tästä viikonloppureissusta :D

Ihanaa viikonloppua kaikille! Syksy on täällä!

Kertominen

Kun tämä raskaus vielä tuntuu etenevän ja nt-ultrakin alkaa pikku hiljaa lähentyä, niin oon alkanut miettimään raskaudesta kertomista. Tämä on nyt siitä harvinainen tilanne, että kukaan meidän läheinen ei toistaiseksi tiedä meidän raskaudesta. Toisin kuin edellisistä raskauksista olen kertonut parille hyvälle ystävälleni, poikkeuksena viime raskaus, josta myöskään ei ehditty kertoa vielä kenellekkään.

Mulla on toistaiseksi niin hyvä olo tästä raskaudesta, että voisin kertoa vaikka koko maailmalle, mutta pelkään edelleen sitä, että mulla on vaan kerta kaikkiaan niin paska tuuri, että tää menee vielä kuitenkin jostain syystä mönkään koko homma. Jos ei mene itsestään kesken, niin sitten me joudutaan tekemään raskas päätös jonkun kromosomipoikkeaman takia tjms. Pelkään sitä niin paljon, enkä tiedä yhtään miten enää selviän uudesta menetyksestä.

No mutta joka tapauksessa. Pian alkaa olla sellainen hetki, että me uskalletaan paljastaa raskaus meidän kaikkein lähimmille ystäville ja perheille. Perheille kertominen jännittää suunnattomasti, koska ei olla kerrottu meiän keskenmenoista heille ollenkaan, paitsi kälylleni, jolle avauduin juhannuksena. Mietin heidän reaktioitaan, vaikka tiedän, että lapsenlasta ollaan jo kovasti odotettukkin. Pillahdanko itkuun tai pillahtavatko he itkuun :D Saammeko paljon haleja vai suu auki tuijottavia katseita. Miten tilanteet siitä eteenpäin muuttuu, kun he tietävät. Alkaako hössötys kaiken maailman hankinnoista ja työ- ja raha-asioista ja muista. Alkaako siitä jatkuva vahtaaminen ja huolenpito vai onko tätä raskautta kenties jo spekuloitu etukäteen. Kaikki tämä jännittää.

Tilaisuuksia kertomiselle olisi jo ensi viikolla. Lupasin tavata Tiinaa taas pitkästä aikaa, koska ei olla ehditty vaihtaa kuulumisia laittoman pitkään aikaan. Haluan ja aionkin kertoa Tiinalle, mutta pelkään, että miten hän suhtautuu. Iskeekö hänelle kateus tai katkeruus, kun en kertonut aiemmin. Vai ottaako hän uutisen iloisin mielin vastaan. Tiedän, että hän toivoo meille omaa vauvaa, mutta hänen oma vauvan kaipuunsa on myös niin valtava, että tiedän miltä se pieni katkeruus tuntuu, kun toinen on saamassa sen mitä itsekkin haluaisi.

Toinen tilaisuus kertoa on mieheni perheelle rapujuhlissa, kun kaikki ovat paikalla. Olen haaveillut siitä, että päästään kertomaan ilouutiset, kun ihan koko mieheni perhe täteineen, mummoineen ja pappoineen on mukana, mutta ajoitus on nyt hieman pielessä. Haluaisin nimittäin kertoa vasta ultran jälkeen, että meillä olisi se hieno kuva, jota esitellä, mutta nämä rapujuhlat ajoittuisivat jo ensi viikon viikonlopulle ja silloin on vielä liian aikaista. Toivottavasti juhlat saataisiin siirrettyä viikolla, niin kaikki olisi täydellistä ♥

Kolmas tilaisuus kertoa olisikin sitten omalle perheelleni, eli äidilleni ja veljelleni. Syyskuussa rakas kummityttöni eli siis veljentyttöni täyttää jo kaksi vuotta ja meillä olisi täydellinen tilaisuus kertoa tytön tulevasta ensimmäisestä serkusta perheelleni. Ajoitus olisi täydellinen ja en malta odottaa, että näen äitini ilmeen, kun hän saa tietää :D kuulen jo päässäni sanat "ihan totta?".

Askartelin kavereille jo tällaisen kuvan :D

Tulipas pitkä sepustus. Toivottavasti joku jaksoi lukeakkin :) Miten te olette kertoneet ilouutiset ja miten pitkällä raskaus oli ollut? Miten läheisten ja ystävien suhtautuminen muuttui?

Ihanaa perjantaita kaikille! Syksyn tuntua on jo ilmassa.

Onko siellä ketään?

Viikonloppu meni sitten tosiaan pääasiassa nukkuessa. Flunssa on nyt edennyt siihen pisteeseen, että kurkku ei ole enää kipeä, mutta pää on sitäkin enemmän täynnä räkää. Uuvuttaa edelleen ja sohva onkin nyt ollut erittäin kovassa käytössä. Vielä ei ole tarvinnut saikuttaa töistä.

Lugesteronin lopetuksesta ei tullut mitään muutoksia oireisiin. Kestokrapula jatkuu edelleen, rinnat on kivikovat ja pelkkä mieheni halaaminen sattuu rintaan. Masu pömpöttää edelleen siihen malliin, että näyttää ihan siltä kuin olisin raskaana. Jostain syystä kuitenkin tulee vähän väliä sellainen olo, että onkohan siellä sittenkään ketään?

Doppleria kokeilin taas lauantaiaamuna, mutta en löytänyt mitään. En oikein tiedä, että missä asennossa sitä pitäisi edes olla, joten olen ihan ulalla koko doppleroinnin kanssa. Olen varmaan posottanut sillä molluskalla taas ihan väärään suuntaan :D Ainakin sellaisen havainnon tein, että tuosta ihan vähän navan alapuolelta kuulee oman sykkeen *viuh viuh viuh*. Sitäkin on toisaalta ihan hauskaa kuunnella, heh.

Lauantaina siivoillessa mulle tuli yhtäkkiä ihan kauhea huimauskohtaus. Näkökenttä alko yhtäkkiä kallistumaan vinoon ja tuntui, että kaadun. Kohtaus meni onneksi nopsasti ohi. Menin kuitenkin hetkeksi istumaan keittiönpöydän ääreen ja söin mansikoita välipalaksi.

Huomenna onkin sitten taas yksi etappi matkassa, kun käyn siellä labrassa ottamassa veri- ja virtsanäytteet. Mua pelottaa jo valmiiks, et miten saan pidäteltyä sen neljä tuntia, kun nyt on muutenkin joku sellainen ihme vaihe, että voisin juoda vettä taas litratolkulla. Sitä ootellessa.

Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille!

Epävarmuus

Luulisi, että sen tiistaisen ultran jälkeen olisin osannut ottaa tämän raskauden vähän rennommin, mutta päin vastoin. Epävarmuus ja menettämisen pelko on nyt vaan kahta kauheampi.

Olen alkanut ylireagoimaan kaikkeen. Tällä viikolla on tuntunut jokseenkin enemmän juilimista ja vihlontaa kohdun seutuvilla. Pahoinvointi on ollut jotenkin helpommin hallittavissa tai sitten se on vähentynyt. Kuitenkin jostain on tullut aivan kauhea turvotus ja olo on välillä tosi tukala. Väsymys ja uupumus on ollut ihan jäätävää ja välillä meinaankin purskahtaa itkuun ihan pienistäkin asioista. Jos kuulen radiosta jonkun biisin, jossa lauletaan menettämisestä, niin tulkitsen sen heti enteeksi. Olenko jo menettänyt pikkuiseni? Mietin keskenmenoa vähän väliä ja oloni raskaudesta on todella, todella epävarma.

En tiedä mitään keinoa rauhoitella itseäni. Ens viikon torstaina on eka neuvola, mutta saas nyt nähdä alkaako vuoto taas just ennen sitä käyntiä. Ahistaa jo valmiiksi pelkkä ajatuskin. Ei ne siellä neuvolassakaan voi varmaan kauheasti rauhoitella mitenkään vielä näillä viikoilla. En tiedä voiko sillon vielä kuunnella sykkeitä vai onko siellä edes mitään laitteita millä kuunnella niitä.

Tällä hetkellä tämä raskaus vain ahdistaa kaikin puolin ja haluaisin vain kelata parisen viikkoa eteenpäin, että tietäisin onko enää toivoa jäljellä.

Ahdistunut ja huolissaan.

Alina ja pikkuinen 7+3

EDIT. P.S. Ainiin, naamaan yrittää taas puskea jotain näppylän tynkää. Viime raskaudessa luulin sen olleen hyvä merkki. No eipä ollut.... Tää on niin mennyt jo kesken T-T

Ensikäynti

Ensiksikin, kiitos kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille ja anteeksi, etten ole jaksanut vastailla niihin. Ajatukset ovat tällä hetkellä hyvin sekavat.

Eilen kun pääsin kotiin, menin heti kuumaan suihkuun ja vain itkin. Suihkun jälkeen olin aivan turta ja painelin sohvalle makaamaan. Mies toi töistä tullessaan minulle lohdutukseksi lakuja. Olo oli niin ahdistava, että mikään ruoka ei maistunut, mutta sain yhden lakun syödyksi. Teimme yhdessä makaronilaatikkoa, mutta sekin meinasi jäädä lautaselle. Oksetti ja oli huono olo.

Tunsin aika ajoin pieniä vihlaisuja kohdun seutuvilla, joten varauduin jo pahimpaan. Otin nukkumaan mennessä yhden 500mg Paramaxin ja yritin nukahtaa. En saanut unta. Päässäni pyöri vain Apulannan Ilona? "Sä olit perhonen, jonka siivet eivät kauas kantaneet, sä väsyit kylpyhuoneeseen..." Sain nukuttua ehkä tunnin, mutta heräilin aina kun vaihdoin kylkeä. Sydän takoi rinnassa, kun ajattelin, että aamulla, kun käyn vessassa, huomaan siteen olevan täynnä tuoretta verta.

Aamulla heräsin aivan liian aikaisin, En vain saanut nukuttua. Menin vessaan, mutta huomaan, ettei verta ole tullut yön aikana yhtään. Edelleen vain pyyhkiessä vähän vaaleanpunaista. Olen tyytyväinen, että kivut ovat pysyneet vaimeina, lähes kokonaan poissa, mutta ajatus keskenmenosta ahdistaa. Ahdisti niin paljon, että tuli huono olo. Tunsin palan kurkussani. Teki mieli itkeä ja oksentaa ahdistus pois. Tein aamupalaksi leivän, mutta en saanut sitä syötyä. Nakertelin muutaman palan ja jätin loput miehelle. Kello alkoi viimein olla jo niin paljon, että voisimme lähteä kävelemään neuvolalle.

Neuvolassa ahdistus vain kasvoi ja kasvoi kun näin raskaana olevia äitejä. Heti kun terveydenhoitaja kutsui meidän sisään, aloin itkeä. Itkeä sopersin, että pelkään tämän menneen kesken. Vuodan verta ja olen todella ahdistunut. Terveydenhoitaja yritti nopeasti etsiä aikaa gynelle, joka olisi voinut ultrata, mutta valitettavasti meidän kunnassa on vain yksi kiertävä gyne ja seuraava vapaa aika hänelle olisi vasta reippaasti toukokuun puolella. Siitä ei siis ollut minulle mitään apua. Kävimme kuitenkin läpi kaikki neuvolan perusasiat. Mitä tutkimuksia tulee olemaan ja millä raskausviikoilla. Pieniä hetkiä saatoin kuvitella oikeasti meneväni noihin tutkimuksiin, mutta sitten taas keskenmeno ajatus hyökkäsi takavasemmalta ja toi mukanaan suurta ahdistusta. Neuvola käynti kesti vain noin 45 min. En osannut kysellä mitään yhtään mistään, kun ajattelin vain keskenmenoa.

Voi kuinka toivonkaan, että tämä olisi vain harmitonta vuotelua ja satunnaista kasvukipua, mutta pahoin pelkään pahimman olevan vasta tulossa.

Jos vuoto pysyy vähäisenä ja pahimmat kivut poissa, niin lauantaina pääsen yksityiselle ultraan näkemään, onko siellä enää ketään elossa. En malta uskoa, että kaikki olisi hyvin, mutta pitäkää peukkuja, että sieltä vielä hyviä uutisia saataisiin.

Nyt koitan kestää nämä pari työpäivää ahdistus rinnassa takoen. Nyt haluaisin vain nukkua tämän kaiken pahan olon pois. Voi kunpa voisin....

Kohtalokas 6+0?

Tänään poksahti taas yksi täysi viikko lisää ja tällä kertaa kyseessä on, tuo minun yritystaipaleella kuuluisaksikin tullut, 6+0.

Lueskelen vähän väliä noita vanhoja tekstejäni näiltä viikoilta, eikä oikein mikään anna selkeätä ennakkovaroitusta alkavasta keskenmenosta. Ensimmäisestä raskaudestani näiltä päiviltä voi lukea täältä ja toisesta täältä.

Tässä vaiheessa en oikein voi kuin odottaa. Oireita on edelleen: palelu, väsymys, kipeät rinnat ja lievä krapulamainen olo heti nälän iskettyä. Tänään myös taas turvottaa enemmän, kun pari edellistä päivää oli melkein jo normaali olotila. Pientä pistelyä tuntuu kohdun seutuvilla, mutta toivon, että kyseessä olisi vain normaalia kasvukipua. Muuten onkin sitten ollut ihan hyvät oltavat. Odotan vaan edelleen sitä pääsiäislomaa, sillä suunnitelmissani on NUKKUA!! ja paljon! :D haha.

Kävin muuten tänään puntarilla ja painoa on tullut lisää kilo! Apua, en tiedä johtuuko se nyt tästä turvotuksesta vai oonko oikeesti lihonnut! Nyt äkkiä kaikki pääsiäissuklaat piiloon! Mun on varmaan pakko alkaa nyt liikkumaan taas enemmän, kun pitäis jotenkin siinä naisten kympissäkin sitten jaksaa liikkua. Huih. Sitä odotellessa.

Ei mulla nyt oikeen muuta tähän väliin. Vielä ollaan niin vaiheessa, että jäljellä on vielä piiitkä matka.

Baby steps...

Usko koetuksella

Vähän taas pientä tilannekatsausta.

Eilen oli lähes kokonaan vuodoton päivä, kun selvisin puhtaalla siteellä lähes koko päivän. Illalla kuitenkin vuoto taas palasi ja tänään aamulla sitä onkin sitten tullut kuin hanasta.

Eilen kun kävin suihkussa tunnustelin, että kohtu on hieman kipeä. En tiedä johtuuko se vain turvotuksesta ja tästä vuodosta vai onko se jotain vakavampaa. Lämmöt ei ole noussut, vaan itseasiassa laskee pikku hiljaa vaan alemmas ja alemmas. Tänäaamuna lämmöt oli jossain 36.5 asteen hujakoilla, kun vielä viime viikonloppuna se oli vielä yli 37 astetta.

Mulla on nyt muutenkin ollut viime päivinä ihan ihmeellisiä kipuja keskivartalossa. En osaa sanoa johtuuko se nyt pelkästään tästä keskenmenosta vai onko tässä vielä jotain muutakin. Tuntuu, että koko keskivartalo on jonkinlaisessa tulehdustilassa. Olisin varannut ajan tälle päivälle työterveyteen, mutta siellä ei ollut enää yhtään aikoja vapaana. Kysyn asiasta sitten huomenna gyneltäni. Mua pelottaa, että mulla on nyt tän keskenmenon lisäksi vielä joku sappitulehdus tai joku, kun ylävatsaan on koskenut parina päivänä. Olen kuitenkin selvinnyt noista kivuista puolgrammasella buranalla, joten ehkä ei ole vielä hengenhätää. Tietysti mun tuurilla joudun heti seuraavaks johonkin sappileikkaukseen. Ei ihme, että mulla on lievä lääkäripelko, kun kaikki menee aina päin *ittua.

Mutta älkää nyt liikoja huolestuko. Kyllä mä tästä selviän jollain keinolla.

Toivottavasti.

P.S. Tänään pitäis vielä mennä hammaslääkäriin uusimaan yks paikka, kun sekin on vaivannut jo kesästä asti. Voi antakaa mun kaikki kestää -_-

Pahin on jo ohi

Ensinnäkin haluan kiittää kaikkia lukijoitani ihan mielettömästi tsemppaavista kommenteista! Niistä on ollut suuri apu toipumiseen ♥ Blogini saavutti viikonlopun aikana myös uskomattomat 100 000 katselun rajan! En siis tosiaankaan ole suruni kanssa yksin ♥

Tänään on jo hieman parempi päivä. Olen pystynyt käsittelemään keskenmenoa mielessäni ilman, että pillahdan saman tien itkuun :D Olemme myös pystyneet keskustelemaan tästä tilanteesta mieheni kanssa ja hänen tuki saa minut jatkamaan eteenpäin ja kunhan tästä ensin fyysisesti toivun, niin lähdemme kyllä hyvällä mielellä uuteen yritykseen.

Monet lukijoistani suosittelivat erilaisia tutkimuksia keskenmenojen syylle ja ei ole tarkoitus vähätellä neuvojanne, mutta tällä hetkellä haluan vain hetken toipua ja kerätä voimia, ennen kuin lähdemme uusiin tutkimuksiin. Sen verran kuitenkin kerron jo tässä vaiheessa, että päivystyksen gyne, jonka kanssa juttelin viikonloppuna puhelimitse, pyysi minua menemään pikimiten verikokeisiin tarkistamaan veriryhmäni vasta-aineiden takia. Tämä on taas täysin uusi juttu minulle, joten anteeksi tietämättömyyteni. Mutta siis jos minun veriryhmäni on Rh- minun pitäisi ottaa jokin anti-D-rokote vähentämään keskenmenonriskiä seuraavassa raskaudessa. Tämä tuli siis vasta nyt esiin, koska tämä raskaus eteni 9. raskausviikolle, kun viimeksi keskenmeno tapahtui paljon aikaisemmin. En pidä tätä ollenkaan mahdottomana teoriana, sillä muistaakseni isällä on tuo harvinaisempi o-veriryhmä. En vaan muista sen tarkemmin oliko se plus vai miinus.

Mutta tästä nyt lähdetään liikkeelle. Vuoto ja kivut ovat tällä hetkellä hellittäneet jo huomattavasti. Eilen illalla tuli vielä isoja solumöykkyjä, jotka aiheuttivat kipeitä supisteluja, mutta heti sen jälkeen kivut katosivat kokonaan. Tänä aamuna kipuja ei ole ollut vielä yhtään ja vertakin tulee maltillisesti, aivan kuin tavallisissa kuukautisissa. Toivon toipuvani tästä fyysisesti yhtä nopeasti kuin viimeksi, mutta toki tämä raskaus oli ehtinyt edetä jo pidemmälle, joten vuodot voinee kestää pidempäänkin. Tarkoituksenani on varata vielä jossain vaiheessa jälkitarkastukseen aika omalle gynelleni ja keskustella hieman keskenmenoistani. Tällä kertaa olen myös valmis kokeilemaan clomeja tai letroja, jos gyne vielä niitä suosittelee.

Täytyy kyllä sanoa, että olen ylpeä itsestäni, että olen tämän kaiken surun ja tuskan keskellä onnistunut pitämään asiat järjestyksessä, enkä ole menettänyt totaalisesti kontrolliani. Vaikka lauantaina itkin hysteerisesti päivystykseen soittaessani, niin onnistuin vielä sunnuntaina hoitamaan puhelut neuvolaan ja päivystykseen, eikä ne jäänyt esimerkiksi valtavan puhelupelkoni takia tekemättä :D Olen ylittänyt itseni ja voittanut pelkoni.

Kyllä asiat vielä järjestyy. Päivä kerrallaan taas mennään. Hetki tässä kuitenkin menee kunnes tajuaa kaikki tulevaisuuden suunnitelmat taas muuttuneen ihan päälaelleen. Ei enää tarvi miettiä kelakorvauksia tai äitiyspakkauksen tilaamista tai lastenhuoneen sisustamista. Ne eivät ole enää ajankohtaisia asioita. Nyt suunnitellaan taas jotain ihan muuta.

Ehkä vuosi 2017 on meille suotuisampi.

Kipua ja vuotoa

Ensinnäkin kiitos paljon kaikille ihanista tsempeistä ja anteeksi, etten ole jaksanut vielä vastailla kaikkiin kommentteihin.

Tänään vuoto jatkuu jo hieman voimakkaampana ja veri on tuoreen punaista. Kivut ovat myös lisääntyneet ja joudun tukeutumaan särkylääkkeisiin yhä useammin. En usko, että tästä on enää mitään hyvää seuraamassa :(

Soitin aamulla päivystykseen ja sain ajan ultraan maanantaiaamulle. Toki jos vuoto ja kivut lisääntyy sietämättömiksi joudun soittamaan uudestaan päivystykseen.

Tällä hetkellä olo on huono. Olen voimaton ja lämmöt on koholla (37.0), mikä aiheuttaa taas inhottavia vilun väreitä.

En osaa vielä sanoa, että miten tästä eteenpäin. Koitan nyt levätä ja toipua parhaani mukaan.

Pahin pelko

Käteni tärisevät kun kirjoitan tätä... minä vuodan!

Tänään on taas tullut kipeitä hetkittäisiä kramppeja alavatsaan. Kävin vessassa ajattelematta ollenkaan mitä saattaisin havaita. Pyyhin ja yhtäkkiä huomasinkin verta. Veri oli vaaleaa, melkein rusehtavaa, mutta se oli verta. Tiedän, että monella on tiputteluvuotoa alkuraskaudessa, mutta tämä muistuttaa tuoreena mieleeni edellisen keskenmenoni. Siinäkin oli aluksi vain lievää vuotoa ja seuraavana aamuna vuoto ja kivut yltyi ja vuodon mukana tuli runsaasti hyytymiä.

Minua pelottaa, että se on totta. En halua, että se on totta. Voi ei pieni, älä mene kesken!

Säikähdys

Tänään aamulla junassa istuessani tunsin yhtäkkiä ihan suunnatonta kipua mahassa. Pelästyin, että nytkö se tulee ulos! Kipu tuntui ihan samalta kuin silloin, kun menkat ovat juuri alkamassa ja menet vessaan ja huomaat vuodon alkaneen. Puristin reppuani sylissäni kivun yltyneen kovaksi. Tässä vaiheessa yleensä ottaisin jo särkylääkkeen, mutta nyt en voi, en halua. Kärvistelen ja puristan reppuani yhä kovemmin ja kovemmin. Otan taskustani puhelimeni esiin ja luen vau.fin sovelluksesta, mitä tällä viikolla tapahtuu äidin kehossa. "Muutoksia kehossa. Kohtu alkaa kasvaa. Lihasten venyminen saattaa tuntua pienenä pistävänä kipuna vatsassa. Moni saattaa huolestua tuntemuksista, usein turhaan." Huh lohduttauduin noilla sanoilla ja pistin puhelimen takaisin taskuuni. Yhtäkkiä kipu hävisikin kokonaan ja olo oli hyvä ja helpottunut. Huh, miten säikähdin jo.

Mun mieli taistelee nyt koko ajan ajatusten "keskenmeno" ja "kyllä, tästä vielä lapsi syntyy" välillä. En mahda sille mitään, mutta kun tämä lapsi on vaan niin kovin toivottu ja odotettu, että huolehdin koko ajan ihan yli kierroksilla. Onneksi maanantaina on ensimmäinen neuvolakäyntini, niin voin alkaa huolehtimaan välillä ihan muista ajatuksista :D Esim. onkohan mun neuvolatäti mukava ja ymmärtäväinen vai ihan työhönsä kyllästynyt natsi. Ja miten ja milloin saan tietää ultran ajankohdan. Tuleeko se postissa vai saanko tietää sen heti siinä ensikäynnillä vai mitenköhän se menee. Sitä jännäillessä. Kiva olis kyl jos mies pääsis siihen ultraan mukaan. Siinä taas uusi huoli mieleen pyörimään :D

Kyllä tää tästä. Päivä kerrallaan.

Huono olo

Keskiviikoista on muodostunut yksi meidän lemppari viikonpäivistä, koska silloin poksahtaa taas uusi raskausviikko oviksen mukaan laskettuna. Tänään siis 8+0.

Otsikko ei kuitenkaan tällä kertaa viittaa fyysiseen pahoinvointiin vaan ehkä enemmänkin henkiseen pahoinvointiin. Satuin nimittäin eilen löytämään iltalehden sivuilta otsikon "Aamupahoinvointi onkin hyvä asia? Voi pienentää keskenmenon riskiä". Tuli saman tien tosi epätoivoinen olo. Onko tästä oireettomuudesta nyt muka jotain haittaakin???

"Tutkijoiden mukaan aamupahoinvoinnin keskenmenoja ehkäisevälle vaikutukselle on useampia mahdollisia selityksiä. Yksi niistä on se, että pahoinvointi voi saada äidin muuttamaan ruokailutottumuksiaan sikiölle terveellisemmiksi.

Toisen selityksen mukaan pahoinvointi on merkki istukan toimintakykyisyydestä. Kun istukka on täysin muodostunut, alkaa se tuottaa kehittyvän sikiön tarvitsemia hormoneja ja äidin elimistön hormonitaso laskee. Tämä hormonaalinen vaihtelu voi johtaa aamupahoinvointiin."

Itsehän en siis edelleenkään pode minkäänlaista pahoinvointia(saisivat muuten korjata tuosta artikkelista tuon sanan "aamupahoinvointi", koska kaikki odottavat äidithän tietää, ettei se todellakaan ole pelkästään AAMUpahoinvointia) ja olo on muutenkin sen verran hyvä, että tuollaiset artikkelit saa minut vain epäilemään, että onkohan siellä sittenkään ketään enää elossa. Mitä pidemmälle mennään, sitä enemmän pelottaa, että pian saadaan huonoja uutisia. Toki myös kokemuksesta tiedän, että keskenmenoon liittyy yleensä kovat kivut ja runsas vuoto, mutta entäs keskeytynyt keskenmeno? Onko siinä mitään ennakoivia oireita? Eikös sillon juuri raskaus tunnu etenevän ihan normaalisti ja kohtu jatkaa kasvua vaikka syke ei enää sykkisikään?

Okei ehkä ei pitäis takertua liikaa siihen pahoinvointiin. Kyllähän tässä hormonit tuntuu jylläävän, kun itkuherkkyys on selkeästi lisääntynyt ja vähän jotain satunnaisia hetkiä päänsärkyä? En tiedä, katotaan nyt miten tässä käy. Kun vaan pääsis edes tästä ekasta kolmanneksesta ehjin nahoin, niin voi sitten alkaa pelkäämään ihan uusia asioita :D Joo, okei anteeks, koitan piristyä.

Uni

Näin unta, jossa olin vessassa ja huomasin pyyhkiessäni verta. Hirveä, mutta samalla myös niin tuttu tunne valtasi mieleni. "No niimpä tietenkin, eihän meidän nyt oikeasti kuulunutkaan saada lasta." Vitutus, suru, ja ärsytys ryöppyi ylitseni ja lopulta epätoivo.

Aamulla mahaan koski hieman. Uni palasi mieleeni ja pelkäsin. Pelkäsin, että se oli enneuni ja saan taas kokea tuon hirveän tunteen, jonka keskenmeno aiheuttaa. Onneksi kuitenkin se oli vain unta. Mahakipu oli luultavasti suolistoperäistä, mutta eihän sitä voi aina erottaa, että mistä se kipu on lähtöisin.

Olen nähnyt usein samankaltaisia unia vuodon alkamisesta ennen menkkoja. Yleensä aina juuri päivää ennen menkkojen alkua. Pelkään, että alitajuntani yrittää varoittaa minua tulevasta.

Tänään pärähti alkuperäisten laskelmieni mukaan 7+0 (varhaisultran mukaan 6+6). Haluaisin jo taas nähdä meidän pikkuisen. Haluaisin tietää, että kaikki on varmasti hyvin. Pelottaa, että ekassa kunnallisen tarjoamassa ultrassa todetaan keskeytynyt keskenmeno ja todetaan alkion menehtyneen juurikin viikolla 7+0. Voisinpa nähdä tulevaan.

Tänään sovellus kertoi kohtuni olevan appelsiinin kokoinen. Sehän on jo ihan valtavan kokoinen :D Eilen ruuan jälkeen vatsani alkoi pömpöttämään niin, että kuvittelin sen olevan jo pieni suloinen vauvamasu. Mieskin huomasi sen ja alkoikin taas miettimään ääneen tulevaisuutta. Lähinnä raha-asioita, mutta kuitenkin.

Voih, nt-ultraa odotellessa. Tapahtuuko muuten neuvolan ensikäynnillä mitään sellaista mikä lohduttaisi tällaista epätoivoista mieltä? Kuunnellaanko sykettä? Mitataanko hcg verestä? Onko siitä käynnistä vielä mitään lohtua?

Pää pyörällä

Taidan olla vieläkin ihan shokissa eilisestä plussasta. En saanut viime yönä oikein unta, kun vaan mietin kaikenlaisia asioita ja päässä pyörii tuhat ja satayks kysymystä. Olenko mä muka oikeasti raskaana? Mitä jos se menee taas kesken? Tai mitä jos tästä ihan oikeasti syntyykin lapsi? Milloin soitan neuvolaan? Voinko odottaa seitsemännen raskausviikon alkuun, ettei sitten tarvi taas peruuttaa sitä aikaa? Varaanko ajan varhaisultraan nyt vai heti? Näkyisikö varhaisultrassa jo jotain kuudennella raskausviikolla? Miten selitän neuvolapoissaoloni töissä? Saakohan sitä aikaa ollenkaan iltapäivään vai varaako ne sen taas mun tuurilla keskelle päivää? Miten voin lähteä parin viikon päästä reissuun kertomatta raskaudesta? Huomaakohan appivanhempani raskauden, kun menemme yhdessä mökille? Millon uskaltaa kertoa perheille, kun he eivät edes tiedä meidän aiemmasta keskenmenosta? Kerronko Tiinalle nyt vai heti? Mitä jos en kerro heti ja hän suuttuu? Mitä jos hän pettyy, koska hän yrittää itsekkin raskautua? Mitä jos hän onkin jo raskaana, mutta ei ole vielä kertonut siitä minulle? Onko minulla jouluna jo pieni vauvamasu?

Olen ihan pihalla kuin lumiukko.

Eilen kun tein testin/testit, pyysin miestäni vessaan katsomaan "yhtä juttua". Olimme vasta pari päivää sitten puhuneet mieheni kanssa lapsettomuushoitoihin hakeutumisesta. Hän tuijotteli hetken pesukoneen päällä olevia testejä. "Mitä nää on?". Selitin ja molemmat olimme ihan shokissa. "Siistii!" pääsi mieheni suusta :D En osannut itsekkään reagoida sen paremmin. Rupesimme laittamaan ruokaa ja olimme kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. En usko sitä vieläkään todeksi. Pelkään, että käy niin kuin viimeksi. En uskalla vielä iloita.

Olo on epätodellinen, koska oireet on ihan erilaiset kuin viimeksi. Tai niin ainakin muistelen niiden olevan. Viimeksi podin ajoittaista pahaa oloa vähän jo ennen koko raskaustestiä. Viimeksi testiin tuli haaleaa viivaa vielä dpo 17. Viimeksi olin todella väsynyt jo pitkään ennen plussaa. Nyt tunnen vain pientä pistelyä kohdun seudulla. Olen kohtuu virkeä huolimatta siitä, että nukuin todella huonosti. Testit näytti erittäin selkeää viivaa jo heti muutaman sekunnin päästä testin upottamisesta pissakuppiin. Tänään tunsin ensimmäistä kertaa hieman "krapulamaista" tunnetta, mutta johtunee tästä lievästä shokkitilasta, kun sydän tykyttää ja ajatukset pyörii sekavasti päässäni. En tiedä yhtään miten suhtautua tähän ns. oireettomuuteen vai onko se vain hyvä asia? Hieman sentään lohduttaa se, että minulla on nyt tukena tuo Lugesteron. Pahus, en sittenkään päässyt niistä vielä eroon :D

Anteeksi sekava kirjoitus, mutta tällä hetkellä aivoni on ihan perunamuussia. Katsotaan miten käy. Alan neulomaan tarrasukkia pienelle, että pysyy mukana matkassa ;)

P.S. Kiitos vielä ihan hirmuisen paljon kaikille lukijoilleni onnitteluista!!! ♥♥♥ Olette niin suuri tuki mulle.

Ylitse pääseminen

Mä oon alkanu pikku hiljaa taipumaan siihen ajatusmaailmaan, ettei meille koskaan sitä lasta tule. Toki ihmeitä tapahtuu ja eihän me olla vielä kaikkia oljenkorsia käytettykkään, mutta alan jo hyväksymään sen tosiasian, että minusta ei ole takoitus tulla äitiä.

Eilen kävelimme pitkin kauppakeskus Jumbon katuja ja valehtelematta varmaan joka toinen vastaantulija oli joko raskaana tai pienen lapsen äiti. Alkoi ärsyttää, että eikö täällä voi oikeasti olla yhtään "normaalia" ihmistä!! Ei mennyt kuin hetki, niin vastaan käveli yllättäen viimeisillään raskaana oleva ystäväni Eveliina. Siis mitä vit**a! En kokenut kuuluvani joukkoon. Siis miettikää! Tuli ihan sellainen olo, että minun ei ole tarkoitus olla täällä...kauppakeskuksessa! Eikö täällä voi enää edes "normaali" ihminen shoppailla rauhassa? Okei tiedetään, tiedetään...ylireagoin taas.

Olen alkanut jännittämään tulevaa juhannusta ja seuraavana viikonloppuna olevia mieheni puolen sukujuhlia. Pelottaa, että appivanhemmilta alkaa tulla vaan enemmän ja enemmän vihjailua vauvantekohommista ja menen aivan paniikkiin, kun mietin mitä niihin vastata. Olen ja kehittänyt päässäni pienen keskustelun siitä, kuinka paljastan kaikille meidän kärsivän lapsettomuudesta. Tai tavallaanhan me ei taas kärsitä lapsettomuudesta, koska keskenmenosta on vasta muutaman kuukausi, mutta kuitenkin. Mitä jos pahan paikan tullen meille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin kertoa, vaikka emme ole siihen valmiita. Mitä jos purskahdan itkuun kesken kaiken. Äsh ärsyttää!

Tiedän, että moni on sitä mieltä että kertominen helpottaa, mutta minua ajatus vain ahdistaa. Jos itse koen olevani epäonnistuja, niin miksei muutkin ajattelisi samoin minusta. En halua kokea arvostelevia tai sääliviä katseita, mutta en myöskään lapsista puhumisen välttelemistä. Mulle on ihan okei, jos muut puhuu lapsistaan ja mitä ne ovat tehneet(eli kaikkea sitä mitä en koskaan näe itse omien lapsieni tekevän) ja jos yhtäkkiä alkaisikin ahdistaa, niin ainahan voin poistua keskustelusta. Antakaa minun päättää mikä on minulle hyväksi ja mikä ei.

Tänään kp öö ....*tarkistaa kalenterista* 28 ja dpo 5. Hormonit näköjään jyllää, kun ärsyttää :D Anteeksi avautuminen. Kyllä tää vielä iloksi muuttuu. Huomenna ajetaan mökille!! Jippii!

Se tästä nyt vielä puuttuis!

Maha on ollut nyt pari päivää tosi turvonnut ja tänään se on ollut kauttaaltaan myös tosi kipeä ja välillä vähän oksettaa. Päätä särkee ajoittain ja viluttaa ja väsyttää. Vuoto on edelleen niukkaa; välillä punertavaa, mutta enimmäkseen rusehtavaa. Huomasin aamulla lämpöjen lähteneen taas nousuun. Ei mitenkään hälyttävästi, mutta vähän kuitenkin. Mietin jo, että eihän tässä nyt vielä mitään ovulaatiota ole tapahtumassa, kunnes aloin googletella oireita; epäilen että mulla on kohtutulehdus!

Se tästä oikeestaan vielä puuttuiskin. Onneksi tänään illalla minulla on varattuna aika gynekologille ja aion kertoa hänelle oireistani. Hieman jo jännittää mitä sieltä kohdusta löytyy. Toivottavasti kaikki raskausmateriaali olisi kuitenkin jo tullut ulos ja jos siellä on vielä tulehduskin, niin saisin pikaisesti siihen antibiootit, että päästään siitäkin vaivasta pikimiten eroon.

Kylläpä mua nyt taas koetellaan -_-

Oireiden aaltoilua

Vatsa toimi eilen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan normaalisti. Mulla oli siis siitä asti kun menkkojen olis pitänyt alkaa, niin vatsa ihan totaalisen kuralla. Heti kun söi, niin piti mennä vessaan tyhjentämään suolistoa. Eilen vatsantoiminta oli vihdoin normalisoitunut ja muutenkin oli jotenkin parempi olo. Ei yhtään pahoinvointia ja muutenkin tuntu tosi oireettomalta.

Tietysti aloin heti googlettelemaan oireiden katoamisesta alkuraskaudessa. Aloin jo luomaan kauhukuvia päässäni keskenmenosta. Mistä tietää että on mennyt kesken ja milloin alkaa vuoto? Lopulta totesin vain itselleni, että olen vielä niin varhaisilla viikoilla, että oireettomuus on tässä vaiheessa vielä ihan normaalia. Jotkut tekee ensimmäisen raskaustestinkin vasta näihin aikoihin. Kuitenkin jotain nipistelyä aina välillä tuntuu, rinnat on edelleen turvonneet, lämmöt on korkealla ja superaistit jyllää eli hajut tuntuu voimakkaammilta kuin ennen. Ja kyllähän mä sitten taas nukahdin eilen illalla seiskalta sohvalle, eli väsymyskin tässä taitaa "vaivata".

Ainiin ja pirun hormonit on tehneet mun naamalle kauheuksia! Finnejä puskee kuin teini-ikäisellä. Olen varmaan ihan susiruma meiän hääpäivänä. Onneks varattiin meille jo ihana puhdistava kasvohoito meiän kylpylälomallemme. Voivottelin asiaa miehelleni ja hän vain tokaisi: "panisin" :D haha.

Oireet tuntuu siis vielä vähän aaltoilevan. Viime viikolla valtasi pahoinvointi ja tällä viikolla olo on ollut enemmän normaalimpi, mutta ehkä vähän väsyneempi. Jännityksellä siis odotamme mitä seuraava viikko tuo tullessaan, kun on ne Eveliinan häätkin. Tuleeko sillon jo kaikkien oireiden combo vai pääsisinkö helpolla. Se selviää sitten.

Ihan vähän tekis mieli tehdä vielä se yksi digi ja katsoa, että näyttääkö se jo 3+ viikkoja, mutta ehkä maltan itseni.

Kp ??

Tänään on oletetusti kp 22. Koska viime menkat oli sen verran epänormaalit, niin en voi varmaksi sanoa, missä nyt oikeasti mennään, mutta näin nyt oletetusti. 

Olen tikutellut ovista kp 14:sta lähtien, mutta positiivista tulosta en ole saanut. Lämpöjen mukaan mahdollinen ovis on ehkä tapahtunut kp 15-16, mutta mitään sitä tietoa vahvistavia oireita ei oikeastaan ollut. Okei himot olivat suuret ja puputettua tuli paljon, mutta en huomannut selkeitä ovislimoja, mitkä yleensä huomaan ensimmäisenä. Pientä nipistelyä saatoin tuntea vasemmalla puolella, mutta eipä ollut kovin voimakasta sekään.

Noh maanantaina huomasin sitten taas pientä limansekaista verta pyyhittäessä. Kirosin samantien sen huomattuani, että voi v*ttu taas! Tässäkin kierrossa on taas näköjään jotain ufoa. Prkl! Vuoto oli kuitenkin tosi vähäistä ja loppui iltaan mennessä. Tiistaina huomasin taas pientä vaalean ruskeaa vuotoa pyyhittäessä ja oli pakko ottaa taas varmuuden vuoksi pikkuhousunsuojat käyttöön. Argh! Ärsyttävää epävarmuutta. Alkaakos ne menkat nyt sitten taas viikon tiputtelun jälkeen ja tuleeko sitä verta taas yhtä niukasti ja kivuttomasti kuin viime kierrossa?

Varasin sitten ajan gynelle ja lauantaina toivottavasti saadaan taas lisää vastauksia. Toivottavasti tällä kertaa otetaan vaikka sitten jo ne verikokeet ja ehkä mun on siitä ultrastakin pakko maksaa miljoonia, mutta nyt haluan vastauksia!

Näin jo toissa yönä ihan hirveätä painajaista, että mun menkat oli alkanut ja huomasin sen siitä kun housun lahkeesta alkoi valua hirvittävä määrä verta ja isoja hyytymäklönttejä ja sitä vaan pulppus lisää ja lisää ja lisää.... hyyyyyy. Yleensä näen unta menkoista just ennen kun ne on alkamassa, mut tuskin nyt sentään vielä.

Kauheeta. Katsotaan miten käy.

P.S. Kauhee miten tällaisten epänormaalien kiertojen jälkeen sitä melkeimpä jo kaipaa niitä normaaleja menkkoja ja jopa niitä hirveitä menkkakramppeja :D Sitä ei osaa arvostaa, ennen kun vasta sitten kun se puuttuu.

Jännitys tiivistyy

Tuntuu tosi tyhmältä edes kirjoittaa koko asiasta, mutta kun jännittää, niin pakko keventää vähän taakkaa.

Tänään on se päivä kun kaiken järjen mukaan mun menkat pitäisi alkaa. Tai ainakin siitä on nyt tasan kaksi viikkoa kun tein positiivisen ovulaatiotestin. Vielä ei ole kuulunut mitään ja salee ne alkaakin heti kun tuon asian ilmi, mutta entäs jos ei alakkaan. Siinä kohtaa iskee jännäkakka housuun. Mitä jos mä olenkin RASKAANA?

Ensinnäkin milloin on laskettu aika? Miten kerron asiasta töissä? Mites Vappu? Otanko vai enkö? Saako kotitekoista simaa juoda raskaana? Teenkö testin heti vai vasta huomenna? Jos testi näyttää positiivista, niin miten salaan asian torstaina olevissa Vappubileissä? Vai kerrommekko asiasta kavereillemme heti? Entä jos se meneekin kesken ja olemme jo kertoneet asiasta kaikille? Milloin asiasta voi kertoa kavereille?? Ääää apua apua kissa syö rapua!

Jos olen jo tässä vaiheessa näin paniikissa, niin odottakaas vaan kun alan jännittämään odotusta ja ennen kaikkea SYNNYTYSTÄ. Ai herranen aika...

P.S. Ainiin, ystäväni Tiina ei ole vielä synnyttänyt, vaikka laskettu aika oli ja meni. Sitäkin jännitetään siis vielä ihan kybällä!!