Synnytyksestä palautuminen

 No jopas, sain koneeni auki pitkästä aikaa. Näppäimet tuntuu olevan ihan hukassa sormieni alla. Mitenkäs tätä tehtiinkään. No kokeillaas....

Mielessä on pyörinyt jo pitkään pari aihetta mistä olen halunnut kirjoittaa tänne blogiinkin muistiin. Tilaisuutta kirjoittamiselle ei vaan siunaudu kovinkaan usein. Nyt kuitenkin pikku herra nukkuu päikkäreitä, joten ajattelin kokeilla, jos viimein saisin vähän jotain kirjoitettuakin. Niin juu tosiaan, meille kuuluu oikein hyvää :D

Aiheenani on tällä kertaa synnytyksestä palautuminen. Muistan, kun ekan synnytyksen jälkeen mulla meni selkä aika nopeasti sököksi ja tuskailin sen kanssa pitkään, kunnes uskalsin aloittaa jumppaamisen kotona. Nyt edelliskerrasta oppineena päätin tehdä kaikkeni, että selviäisin kaikilta turhilta kivuilta ja kuntouttaisin itseäni jo hyvissä ajoin. Raskausaikana tosin olin sen verran huonossa kunnossa, että en saanut tehtyä oikein yhtään mitään, mutta heti synnytyksen jälkeen aloin tehdä pientä kuntoutusta itselleni. 

Yksi ehkä tärkein apu palautumiseen tällä kertaa oli tukivyö. Ostin jo raskausaikanani valmiiksi Lola&Lykken tukivyön, joka auttoikin minua todella paljon. Olisin voinut olla kaukaa viisas ja hommata tukivyön jo raskausajalle, mutta päätin satsata pelkkään synnytyksen jälkeiseen aikaan. Noh aina oppii jotain uutta. Mutta tosiaan tuo tukivyö oli suuri pelastus jo ihan perusaskareiden tekemisessä, kuten pyykkien kuivumaan laittamisessa ja vauvan kantamisessa ja muussa. Heti, kun jätin tukivyön pois, niin selkä alkoi kipeytyä ja kaivoin tukivyön heti käyttöön, niin johan helpotti. Suosittelen satsaamaan tuohon vyöhön, se helpottaa huomattavasti.

4 vkoa postpartum

Toinen asia, mihin satsasin, tai oikeastaan mieheni satsasi, oli Perifit, lantionpohjanlihasten treenilaite. Siis tämä oli ehkä läpin(läppä) ostos ikinä, mutta toimiva. Perifit on siis ikäänkuin tamponi, jota puristellessa ohjataan bluetoothin avulla puhelimen ruudulla lentelevää perhosta ja tehdään kaikenlaisia erilaisia tehtäviä. Törkeen hauska ja tehokas :D

Näiden apuvälineiden lisäksi aloin myös tekemään kävelylenkkejä säännöllisesti ja talvella hiihdin niin paljon kuin mahdollista. Tilasin myös itselleni Fitfarmin FITMAMA treeniohjelman, jonka treenejä tein, mutta ruokaohjeita en juurikaan nähnyt tarvetta noudattaa. Tunsin palautuneeni todella nopeasti. Ensimmäisen juoksulenkin taisin tehdä vauvan ollessa vain parisen kuukautta. Kunto riitti aluksi vain lyhyisiin matkoihin, mutta pian jaksoinkin juosta jo 3 km, sitten 5 km ja lopulta jo 10 km kerrallaan, vauvan ollessa vasta vajaan neljä kuukautta vanha. 

Nyt kuopus on 5,5kk vanha ja huomenna olisi tarkoitus osallistua virtuaali NaistenKymppiin. Sitä lähdin alunperinkin tavoittelemaan palautumisessani, mutta nyt haaveilen jo joskus pystyväni juosta puolimarathonin. Siihen tosin on vielä reippaasti aikaa.

No mites ne kuuluisat raskauskilot. Kaiken kaikkiaan kiloja kertyi raskauden aikana noin 13 kiloa. En muista tarkkaa painoa ennen synnytystä, mutta jotain sinne päin. Synnärille jäi ehkä noin 5 kiloa ja toisen 5 kiloa karisi ensimmäisen neljän viikon aikana. Loput kolme kiloa rapisi pikku hiljaa ja menipä vielä pari kiloa ylikin, eli olen tällä hetkellä sen parisen kiloa kevyempi, kuin ennen raskautta. Minun tapauksessani siis imetys vie kaikki mehut :D Nyt kun vauva on alkanut maistelemaan enempi kiinteitä, niin eiköhän nuo alle menneet kilot tule pian jo takaisin, heh.

Jokainen palautuu synnytyksestä omalla tavallaan ja omaan tahtiinsa. Jälkivuotoa minulla oli noin kuutisen viikkoa kaiken kaikkiaan. Mitään kunnon vuotoa se ei kyllä ollut, mutta sitä pientä tiputtelua jatkui todella pitkään. Jälkitarkastuksessa ei ollut mitään merkittävää erkaumaa lihaksissa, mihin uskonkin tuon fitmama treenin auttaneen paljonkin. Lisäksi sain tästä raskaudesta itselleni oikein mukavan (not!) hormoniaknen. Leukani ja suun ympärys ovat aivan täynnä sellaisia pieniä epämukavia ja kiristäviä ja kutisevia finnejä, ja varasinkin itselleni sen takia ensi viikolle ajan ihotautilääkärille. Onko kellään muulla ollut hormoniaknea raskauteen liittyen? Noh palaan siihen sitten myöhemmin, kun tiedän lisää.

Nyt kuopus heräsi päikkäreiltä ja minun alkaa olla vaikea keskittyä tekstiin sen enempää, joten on aika toivotella ihanaa viikonloppua ja palaillaan taas! ♥

The end?

 Olen alkanut miettimään blogini kohtaloa. Nyt, kun vauvaprojekti on ikään kuin tullut päätökseen, niin en enää tiedä mistä kirjoittaa. Vaikka salaa kyllä haaveilenkin vielä kolmannesta lapsesta, niin kyllä meidän lapsiluku taitaa nyt olla täysi. Ainakin mies kertoi rehellisesti, ettei välttämättä jaksaisi enää kolmatta lasta, vaikka kaksi poikaamme ovatkin mitä ihanimmat lapset. Makuuhuoneestamme kuului juuri suloista hihitystä, kun kuopuksemme nauraa unissaan. 

Ystäväni Tiina odottaa juuri kolmatta lastaa. En olisi uskonut, että voisin edelleen olla kateellinen jollekkin, liittyen raskauteen yms. Voihan toki olla, että vauvakuume johtuu vain niin ihanasta kuopuksestamme, joka on jo 3,5 kk ja en ehkä enää ikinä saa kokea tuota vastasyntyneen vauva-aikaa uudestaan. Jokainen uusi ensihetki voikin olla viimeinen kerta, kun koemme niitä. Ensikosketus, ensimmäinen katse, ensimmäiset sanat ja ensimmäiset askeleet...

On tyhmää miettiä tällaisia asioita, kun joku toinen haaveilee edes siitä yhdestä omasta lapsestaan. Tiedän sen tunteen liiankin hyvin. Meidän perhe on vaan kokenut viime aikoina liikaa surua, niin tuntuu, että uusi elämä on vain enemmän kuin tervetullut. Kerroin joitakin kuukausia sitten läheisemme sairastuneen syöpään ja viime perjantaina hyvästelimme hänet ja saatoimme viimeiselle matkalleen. Ikävä on suuri ja se tuo mukanaan suuria muutoksia myös meidän elämäämme. Toivottavasti edes tämä pandemia alkaisi viimein helpottamaan rokotuksien myötä ja pääsisimme taas pian elämään normaalia elämää ja luomaan jälkikasvullemme ihanaa ja turvallista lapsuutta.

En tiedä seuraako blogiani enää ketään, mutta jos on jotain ehdotuksia, mistä voisin kirjoittaa, niin ne ovat toki tervetulleita.

Nyt on aika hakea esikoinen päiväkodista. Ihanaa kevättä kaikille!

Synnytys vol. 2

Kuopuksemme on nyt jo kuukauden ikäinen, voitteko kuvitella. Viime neuvolassa painoa oli tullut 10 päivässä huimat 400g ja syntymäpaino ohitettiin ihan kertaheitolla. Pituuttakin on ehtinyt tulla jo 4 cm. Jätkä kasvaa siis ihan silmissä ja vaatteetkin alkaa istumaan päällä paremmin. Itseasiassa osa vaatteista on mennyt jo pieneksikin! Tällä kertaa ollaan selvitty hienosti pelkällä täysimetyksellä, eikä ole tarvinnut käyttää alkuun lisämaitoa, toisin kuin esikoisen kanssa. Toivottavasti imetys sujuisi taas hyvin vähintään vuoden ikäiseksi asti ja pidenpäänkin, eli lapsentahtisesti mennään taas.

Mutta nyt oli tarkoitus mennä vähän ajassa taaksepäin ja kertoa hieman meidän synnytyskokemuksesta tällä kertaa. Pikkasen siitä ehdinkin jo kertomaan, kun tilanne oli tosiaan lähtenyt juuri käyntiin, mutta kerron nyt koko synnytyskertomuksen alusta loppuun asti.

Meillä oli vielä joulukuun alussa keittiöremontti pahasti kesken ja sen kanssa oli mennyt paljon energiaa. Pikku hiljaa keittiö kuitenkin alkoi olla siinä pisteessä, että pääsimme sisustamaan sitä ja aloittamaan viimein niin sanotun joulun laittamisen. Saatiin keittiön tarvikkeet siirrettyä oikealle paikalle ja olohuoneeseen perinteiseen tapaan tekokuusi pystytettyä. Tein ihan hulluna hommia tuona yhtenä sunnuntaipäivänä. Siivosin, imuroin ja pesin lattiat remontin jäljiltä. Pystytin kuusen ja koristelin sen esikoisemme kanssa koreaksi. Kun mieheni oli nukuttamassa esikoistamme, pääsin viimein suihkuun rentoutumaan ja pesemään raskaan raatamisen hiet pois yltäni. Olin niin ylpeä itsestäni, että sain kaiken tehtyä ennen laskettua aikaa ja voisin viimein alkaa tyytyväisenä odottaa joulua. Astuin suihkukaapista ulos ja olin juuri kuivattelemassa itseäni, kun huomasin yllättäen lapsivesien valahtavan lattialle. Tilanne oli jotenkin todella omituinen. Ihmettelin tosissani, että enkö muka onnistunut pidättelemään ja ihan tuosta noin vain pissasin juuri lattialle :D Kaikkea sitä joutuukin raskaudessa kokemaan ja häpeämään. Menin takaisin suihkuun ja peseydyin uudestaan ja tulin taas suihkukaapista ulos kuivattelemaan, mutta nestettä alkoi taas valumaan lattialle. Huusin mieheni paikalle. "The weirdest thing just happened.... joko pissasin juuri lattialle tai sitten multa meni lapsivedet". Naureskelimme hetken aikaa mieheni kanssa ja vettä valui edelleen jalkovälistäni. Pyysin miestäni tuomaan puhelimeni ja laitoin ensitilassa viestiä kätilökaverilleni Tiinalle. "Voiko lapsivedet valua sillai lorinalla". Sain pian vastauksen Tiinalta "öö joo, kerro lisää :D". Pikaisen keskustelun jälkeen totesimme, että on ehkä parempi soittaa päivystykseen ja sieltä pyydettiinkin tulemaan paikalle vielä tänään. Kello oli noin yhdeksän illalla ja soitin äitilleni, että nyt on aika pakata kamat kasaan ja mieheni tulee hakemaan hänet hetken päästä meille esikoista vahtimaan ja me lähdetään käymään päivystyksessä. Ja niin me sitten tehtiin.

Päivystykseen ei valitettavasti voinut tulla mies mukaan vaan jouduin menemään sinne yksin. Otin sairaalakassin mukaan ja totesin, että nyt sitä mennään taas. Kätilö teki ensin lapsivesitestin ja se näytti positiivista, eli en siis pissannut lattialle :D huh. Seuraavaksi otettiin gbs-näyte, mikä oli esikoisen aikaan positiivinen. Osasin siis odottaa saman käyvän tälläkin kertaa ja niin kävikin. Näyte oli positiivinen ja sain antibioottitipan käteeni ja jouduin jäämään osastolle yöksi yksin. Aamulla sitten luvassa synnytyksen käynnistys, jos ei yöllä ala tapahtumaan vielä mitään. 

Yöllä ei vielä tapahtunut mitään. Sain hädin tuskin muutaman tunnin nukuttua. Kanyyli kädessä oli ihan liian vaikea nukkua ja tuleva synnytys jännitti. Supistuksia tuli satunnaisesti, mutta ne eivät olleet vielä ollenkaan kipeitä. Aamulla noin klo 9 aikaan minulle laitettiin ballonki. Soitin miehelleni, että hän saisi nyt tulla paikalle ja saimme yhdessä viettää aikaa käynnistyshuoneessa. Supistukset olivat edelleen satunnaisia ja enimmäkseen kivuttomia. Huomasin muutaman tunnin päästä ballonkin laitosta, että se alkoi tihkua veristä lapsivettä. Pyysin kätilön paikalle katsomaan, että onko se ihan normaalia ja ballonki tipahtikin sillä samaisella hetkellä, kun kätilö siihen tarttui. Olis ilmeisesti pitänyt tajuta vedellä sitä alas jo aikaisemmin, kun se niin helposti sieltä tipahti :D Noh taas opittiin jotain uutta.

Supistukset olivat edelleen kivuttomia, mutta ne alkoivat olla enemmän säännöllisiä. Kätilö tarkisti kohdun suun tilanteen ja se oli vasta 3-4cm auki. Päätettiin kuitenkin odotella vielä, jos ne supistukset alkaisivat voimistumaan. Ja niin kävikin. Supistukset alkoivat voimistumaan ja pyysin saada tensin käyttööni. Tunnit kuluivat tensin kanssa päristellessä, kunnes kivut alkoivat olemaan sen verran kovat, että aloin pikku hiljaa toivomaan jo jotain tehokkaampaa kivunlievitystä. Ja niin me päästiinkin sitten jo synnytyssaliin ja pääsin nauttimaan ilokaasusta sen aikaa, kunnes laitettiin kaikki valmiiksi epiduraalia varten. Muistan vain synnytyssaliin saapuessamme, kun käynnistysosaston kätilö sanoi synnytysosaston kätilölle, että "hän on erittäin rauhallinen synnyttäjä", hehe. 

Kivut alkoi pian yltyä jo sietämättömiksi ja anestesialääkäri valmistautui laittamaan epiduraalipuudutusta. Nuo muutaman minuutit puudutusta odotellessa tuntuivat kestävän ikuisuuden, mutta ah se autuuden tunne, kun se puudutus viimein helpotti. Olo oli taas viimein niin mukava kuin se vain voi olla. Juttelimme mukavia kätilön kanssa. Kerroimme kuinka meidän esikoinen jo kovasti odottelee pikkuveljen saapumista kotiin. Noin tunti siinä vierähti, kun aloin taas etäisesti tuntemaan supistuksien paineen kohdussa. Kätilö tarkisti kohdunsuun tilanteen ja yllättäen olinkin jo 10cm auki ja heti kun vaan siltä tuntui, niin saisin alkaa ponnistamaan. Ei mennyt kuin hetki ja aloin tuntea painetta eli sitä kuuluisaa "kakkahädän tunnetta" ja kokeilin hieman ponnistaa. Olin tällä kertaa kylkiasennossa, kun esikoisesta synnytin puoli-istuvassa asennossa. Kylkiasento tuntui huomattavasti mukavemmalta ja luonnollisemmalta, kun sain siten hyvän otteen jalastani. Supistukset tuntui mukavana paineena mutta eivät sattuneet ja ponnistin ponnistamistani. Seitsemän minuuttia ja vauva oli maailmassa. Oli hämmästynyt tunne. Siinäkö se nyt on. Synnytys sujui kuin unelma ja vauva oli maailman suloisin olento ♥

Olin niin tyytyväinen synnytyskokemukseeni, että annoin sille heti kymmenen pistettä. Kaikki meni niin sulavasti putkeen, etten osannut edes toivoa parempaa. Saimme rauhassa levätä synnytyssalissa iltapalaa syöden, kunnes sitten pääsimme perhehuoneeseen tutustumaan taas uuteen tulokkaasemme. Vauvalla oli muuten kaikki hyvin, mutta alussa hengitystiheys oli niin nopea, eikä sen takia päästy esimerkiksi perhehotelliin, mikä olisi myös ollut kiva kokea. No mutta päästiinpähän tällä kertaa sentään perhehuoneeseen, missä vietimme kaksi yötä, kunnes pääsimme kotiin. Isoveli saapui pian päiväkodista kotiin ja oli äärimmäisen innoissaan uudesta pikkuveljestään ja silitteli häntä ja katseli häntä ylpeänä. Esikoinen on muutenkin ottanut uuden tulokkaan tosi hyvin vastaan ja haluaa aina auttaa hänen hoidossaan ja jopa vaipanvaihdossa hän haluaa aina olla mukana :D

Sellainen kokemus tällä kertaa. Kaikki on muutenkin sujunut tosi hyvin vauvan kanssa. Esikoisen kanssa tosin on meinannut muutaman kerran mennä hermot, kun oltiin sen kolme viikkoa kotona kaikki, kun oltiin joululomalla. Nyt kun esikoinen on ollut jo viikon päiväkodissa, niin olen itse saanut vähän paremmin lepäillä päivisin, kun yöt on välillä mitä ovat. Nyt alkaa jo pikku hiljaa tottua noihin vähäisiin yöuniinkin taas. Ja mitä pidemmälle kevättä mennään, niin sitä enemmän alkaa taas olemaan energiaa tehdä kaikkea muutakin kuin vain sohvannurkassa vauvakuplailua :D 

Mutta palaillaan taas. Vielä olisi ainakin nimiäisten suunnittelua (mitenhän se onnistuu näin korona-aikana) ja olishan se nimikin ihan hyvä keksiä jossain välissä. Toistaiseksi ei mitään hajua nimestä, mut eiköhän me sitten taas viime tinkaan jotain keksitä.

Mukavia talvipäiviä kaikille!

3-viikkoinen

Aika on taas hurahtanut siivillä. Kuopuksemme on nyt jo kolmen viikon ikäinen. Hän sitten tosiaan päätti syntyä noin viikko ennen laskettua aikaa, mikä tuli meille ihan täysin yllätyksenä. Toki oletinkin, että toinen syntyy esikoista aikaisemmilla viikoilla, mutta koska esikoinen syntyi vasta rv 41+6, niin odotin kuopuksen syntyvän aikaisintaan laskettuna aikana. Noh ei se mitään. Parempi näin, niin päästiin vielä hyvissä ajoin joulua viettämään kotiin.

Joulu menikin ihan mukavasti kotosalla. Yleensä ollaan saatu ravata kylillä kolme päivää putkeen, mutta nyt vietettiin joulua kotona pelkästään äitini seurassa. Tehtiin ensimmäistä kertaa itse joulukinkkuakin, joten tämä joulu oli jäi kyllä mieleen :D

Uutta vuotta vietettiin taas ystäväperheen luona. Paikalla oli meidän lisäksi vielä yksi toinenkin perhe, joten lapsille riitti seuraa ja tekemistä. Mikä oli vaan hyvä, koska esikoisemme on jo aivan täysin kyllästynyt kotona olemiseen ja ollaan kyllä kaikki aikas mökkihöperöitä jo tässä kohtaa. Esikoinen on vielä tämän viikon lomalla ja ensi viikolla sitten palaa takaisin päiväkotiin ja isäkin palaa takaisin töihin. Saa nähdä miten sitten jaksetaan.

Synnytyskertomukseen palaan vielä myöhemmin, mutta sen verran voin jo paljastaa, että kaikki meni tosi hyvin ja annoinkin omaksi arvosanakseni kympin. Vauva on kaikin puolin terve ja imetyskin on lähtenyt tosi hyvin käyntiin. Tai näin ainakin uskoisin lukuisien kakka- ja pissavaippojen perusteella :D Painoa vielä vähän seuraillaan, kun jäi vielä kahden viikon iässä muutaman kymmenen grammaa vajaaksi, mutta tällä viikolla tiedetään taas paremmin painon kehittyminen, kun torstaina on jo meidän pikkumiehen kolmas neuvola.

Koitan ehtiä kirjoittelemaan taas pikimiten. Ihanaa uutta vuotta kaikille! ❤️ 

Rv 39+0, se on menoa nyt!

On ollut ainakin sata kertaa tarkoitus tulla kirjoittelemaan kuulumisia, mutta hitsi en ole vaan ehtinyt. Meillä on kotona ollut semmonen remppahärdelli päällä, että tekemistä on ollut ihan liikaakin ja siihen päälle vielä joulukiireet.

Noh kuulumiset jää tälläkin kertaa nyt lyhyeksi, nimittäin kaikkien yllätykseksi, lapsivedet lorahti mukavasti kylppärin lattialle suihkun päätteeksi ja nyt olen sitten odottelemassa streptokokkitestin tulosta. Wish me luck! 

Supistuksia odotellessa...

Edit. GBS positiivinen taas, elikkäs osastolle jäätiin ja käynnistystä odottelemaan. 

Alle 50!!

Tarkalleen laskettuna tänään on enää 46 päivää laskettuunaikaan eli nyt mennään siis raskausviikolla 34. Viime aikoina on taas sattunut ja tapahtunut kaikenlaista ja viikot tuntuu menevän ihan hulinalla ohi. Lähipiirissämme on taas sattunut yksi kuolemantapaus, mikä onkin jo neljäs tänä vuonna. Äitini oli leikkauksessa, mikä sai kyllä hetkeksi taas stressilevelit ihan kattoon, mutta onneksi hän voi nyt jo paljon paremmin ja on toipunut leikkauksesta hyvin. 

Mutta jotain valonpilkahduksiakin on tähän loppuvuoteen saatu. Ensinnäkin meidän Halloween-kutsut meni tosi hyvin. Meitä oli siis meidän lisäksi kaksi perhettä ja yksi sinkkumies. Meidän poitsulla ilmeni just kyseisellä viikolla ehkä kolme kaikkien aikojen pahinta uhmapäivää ja se raateli myös meidän vanhempien hermoja kovasti. Onneksi kuitenkin jäbä tsemppas hienosti juhlapäivänä ja leikki nätisti neljän kaverinsa kanssa. Sen jälkeen on taas ollut parempia päiviä ja uhmailua on ollut huomattavasti vähemmän. Kaikki meni jotenkin ihan täydellisesti putkeen; tehtiin tortilloja ja lapsetkin söivät kaikki tosi hienosti niitä. Ehdittiin vähän seurustelemaankin kavereiden kanssa pitkästä aikaa ja juhlista jäi kaikin puolin hyvä fiilis. Toki uupunut, mutta hyvä fiilis.

Koronan kiihtyvyysvaiheen takia meillä otettiin töissä taas uudet etätyösäännöt käyttöön ja ollaan nyt siis saatu tehdä mieheni kanssa 100% etätöitä, mikä on vaan tosi hyvä asia. Ei ole tarvinnut stressata julkisissa liikkumista ja tartuntariskejä ja olen saanut levättyä paremmin, kun ei ole mennyt työmatkoihin turhaa aikaa. Vielä olisi reilu viikko töitä jäljellä ja sitten pääsen viimein äitiysvapaalle rauhottumaan ja rentoutumaan. Viime päivinä olen huomannut väsymyksen hiipivän taas takavasemmalta, koska yöt ovat entistä katkonaisempia. Vessassa saa ravata joka yö ja unet ovat olleet todella erikoisia viimeaikoina. Lisäksi asennon vaihtaminen herättää joka kerta, koska häpyluuta vihloo jo sen verran kovasti, että sitä ei voi olla huomioimatta. Kävellessäkin häpyluuta polttelee jo sen verran, että toivoisin äitiysvapaalla pääseväni vähän paremmin lepäilemään, että jos nuo kivut taas pikkusen hellittäisi. 

Mutta palataan takaisin niihin iloisiin asioihin, nimittäin sain kuulla ilouutisia rakkaalta ystävältäni Tiinalta, että hänkin on taas raskaana! Hän siis vietti äitiysvapaata kanssani myös viime kerralla, kun rakas kummityttöni syntyi lähes tasan kuukausi meidän jäbän jälkeen. Nyt ollaan sitten taas samaan aikaan äitiysvapaalla :D Uskomatonta! Tämä olisi siis heidän kolmas lapsensa, jos kaikki sujuu hyvin loppuun asti. Suuria muutoksia luvassa heillekkin ja on jännä seurata taas hänenkin raskauttaan.

Jottei loppuvuosi olisi jo tarpeeksi jännittävä, niin päätettiin sitten pistää rahaa haisemaan ja käytiin suunnittelemassa meille uusi keittiö! Asia josta olen haaveillut jo viimeiset kuusi vuotta mitä olemme tässä asunnossa nyt asuneet. Nyt se viimein tapahtuu. Remontti alkanee joulukuun ekalla viikolla ja jos kaikki sujuu hyvin, se valmistuu juurikin sopivasti ennen joulua. Toivottavasti pysytään yhtenä kappaleena vielä sinne asti. Voi en malta odottaa!!

Joulua siis odotellaan jo kovasti monestakin syystä. Synnytys on alkanut pyörimään mielessä yhä enemmän ja enemmän. Pikkuveli tuntuu vievän masusta jo sellaisen tilan, että en pysty käsittämään, miten hän muka voisi vielä kasvaa lisää seuraavat 6-8 viikkoa. Välillä hän venyttelee raajansa niin täyteen mittaansa, että on kyllä masunahka todella tiukilla. Kroppa ei enää taivu mihinkään päin, kun aina on joku raaja kylkiluun alla vastassa.

Mutta tämmöistä nyt tällä kertaa. Muutaman viikon päästä olisi neuvolalääkärikäynti. Jännittää jo mitä siellä selviää. Mulla on nyt jo sellanen fiilis, että tää raskaus ei tuu menemään yhtä pitkälle kuin edellinen. Pikkuveli on asustellut jo niin pitkään pää alaspäin ja nyrkkeillyt välillä häpyluutani ja välillä virtsarakkoani. Ihmettelen, jos tämä menee paljonkin yli lasketunajan. 

Noh sitä jäämme jännityksellä seuraamaan!

Esikoinen ja "vauva masussa"

Ajattelin vähän kirjoitella siitä, että miten meidän 2,5-vuotias esikoinen on ottanut vauvauutiset vastaan.

Kerrottiin esikoiselle tulevasta vauvasta jo heti nt-ultran jälkeen. Esikoinen ei aluksi ymmärtänyt koko asiaa ollenkaan ja kuvaili ultrakuvassa näkemäänsä kuviota siiliksi :D Ensimmäisen ultran jälkeen ei kovinkaan paljoa puhuttu tulevasta vauvasta muuten kuin, että äitillä kasvaa vauva masussa ja sitä pitää nyt vähän varoa. Pikkuhiljaa kuitenkin ajatus alkoi masun myötä kasvaa myös esikoisen päässä ja hän oli jo kovaa vauhtia valmistautunut tulevaan pikkusiskoonsa. Voi mikä pettymys olikaan, kun rakenneultran jälkeen kerroimme hänelle olleen tulossa pikkuveli. Vasta kun kerroimme kuvassa näkyneestä pikkupippelistä, niin esikoinenkin ymmärsi, että no velihän sieltä tuleekin.

Päiväkodissa on eräs leikkikaveri, jolla on vasta keväällä syntynyt pikkuveli. Kuulemma poitsumme on käynyt paljon keskusteluja kaverinsa kanssa siitä kuinka hänelläkin on pikkuveli...siis tulossa. Nimestäkin oli jo puhuttu kovaan ääneen :D

Nyt esikoinen odottelee jo joulua kovin innoissaan, sillä silloin pikkuveljen olisi aika saapua. Olemme puhuneet siitä, kuinka leluja saa sitten jakaa pikkuveljen kanssa ja esikoisen pienet vaatteet menevät pikkuveljelle. Nyt hän tomerasti aina sanookin jostain pieneksi menneestä vaatteesta tai vanhasta lelustaan, että "se menee pikkuveljelle". Toisinaan hän myös toteaa, että "pikkuveljelle ostetaan uusia leluja" eli se siitä jakamisesta sitten, haha.

Iltaisin ollaan luettu yhdessä satuja myös pikkuveljelle ja sanottu hyvät yöt. Usein huomaankin, että masuvauva alkaa liikuskelemaan enemmän kuulessaan isoveljensä äänen. Vielä en ole onnistunut saamaan esikoista tunnustelemaan masua vauvan liikkuessa, mutta hän kovasti tykkää taputtaa masua moikatakseen pikkuveljeään.

Pikkuhiljaa alkaa jo pieni jännitys hiipimään myös meihin vanhempiin. Miten synnytys menee ja miten esikoinen pärjää synnytyksen ajan mummin kanssa. Saanko yhtään levättyä synnytyksen jälkeen vai iskeekö esikoiselle hirmuinen mustasukkaisuus vauvasta. 

Toivotaan nyt vain, että kaikki menisi pääasiassa kuitenkin hyvin.

Rv 30

Tuntuu, että viimeiset 12 kuukautta on ollut vaan koko ajan pelkkää alamäkeä, ettei ole kauheasti tehnyt mieli tulla tännekkään raapustelemaan tuntoja syviä. Tämän vallitsevan pandemiatilanteen lisäksi, me ollaan jälleen jouduttu kohtaamaan huonoja uutisia kerta toisensa jälkeen. Tällä kertaa meille äärimmäisen läheinen henkilö on sairastunut syöpään ja se vaikuttaa suuresti myös meidän arkeen. Tuntuu, ettei elämässä ole enää mitään positiivista ja se vaikeuttaa myös huomattavasti tästä raskaudesta tulevasta vauvasta nauttimisen. Me tietysti yritetään pysyä positiivisena, mutta välillä liika on vaan liikaa.

Masu kasvaa ihan hirmuista vauhtia. Liekkö vaan pelkkää bebeä vai ehkä vähän myös herkkukiloja. Sokerirasituksessa ei onneksi kuitenkaan ollut mitään huomautettavaa. Kaikki oli hienosti viiterajojen alapuolella. Masu on kuitenkin kasvanut sf-mitan mukaan alemmalta käyrältä keskikäyrälle ja sen olen myös saanut tuntea. Viimeisen kolmanneksen myötä onkin sitten tullut kaikki mukavat ähinät ja puhinat liitoskipuineen ja lievää närästystäkin aina silloin tällöin. Ei kuitenkaan yhtä voimakkaasti, kuin edellisessä raskaudessa. Vielä ei ole tarvinnut öisin turvautua tuplatyynyyn ja rennieen. Selkä on vielä toistaiseksi kestänyt ihan hyvin, mutta silmissä näkyy välillä omituisia näköhäiriöitä. Ihan satunnaisesti saattaa tulla sellaista rätinää ja salamointia oikeaan näkökenttään ja se kestää ehkä noin 10-15 min. Kysyin asiasta neuvolasta ja se kuulemma liittyy verenpaineisiin. Mulla kun on ollut ne nyt alkuraskaudessa ainakin tosi matalalla verenpaineet, niin äkilliset isommat muutokset voi aiheuttaa erilaisia oireita. Vielä ainakaan toistaiseksi ei ole ollut pänsärkyä tai vatsakipuja eli raskausmyrkytyksestä ei ole vielä kyse. Ainakaan toivottavasti. Onko kellään muulla ollut näköhäiriöitä raskauden aikana?

Pikkuveli tuntuu olevan veljensä tapaan erittäin vilkas tapaus. Liikkeitä ei ole todellakaan tarvinnut seurailla erikseen vaan sitä myllerrystä on saanut tuntea kaiken aikaa. Jotain pientä rytmiäkin olen saattanut havaita. On aamujumpat ja lounasjumpat. Päivällä saattaa olla vähän enemmän lepoa, kun olen enemmän liikkeellä itse. Illalla saattaa olla myös vähän hiljaisempaa hetkittäin, mutta siinä vähän ennen kymmentä alkaa sellaiset iltajumpat, että on turha edes yrittää käydä vielä nukkumaan. Nukkumaanmeno onkin usein venähtänyt sinne kymppiuutisten jälkeen, vaikka olisin kuinka tsippi päivän jälkeen. Lepäilyä en olekkaan sen koommin päässyt harrastamaan, sillä esikoinen pitää kyllä koko ajan liikkeessä. Vielä pitäisi sen kymmenisen viikkoa jaksaa masun kasvattelua.

Töissä stressi kasvaa vaan loppua kohden enemmän ja enemmän. Jäljellä olisi vielä viisi viikkoa. Tuuraajalle olisi opetettavaa vielä ihan käsittämätön määrä ja tuntuu, että koko ajan tulee lisää ongelmia ratkottavaksi. Lisästressiä tuottaa työnantajan antamat uudet etätyösäännöt eli 50/50 pitäisi olla toimistolla. Viitisen viikkoa (joista yhden olin flunssassa etätöissä) olen nyt tehnyt töitä 50/50 toimistolla ja etänä ja voi luoja miten uupunut olen ollut. Toimistopäivinä olen ollut niin väsynyt, että olen vain äksyillyt kotona miehelle ja esikoiselle, että on ollut pakko vaan mennä ovet paukkuen makkariin nukkumaan päiväunia. Hävettää ihan, minkälainen hirviö olen ollut. Etäpäivinä olen jaksanut todella paljon paremmin ja saanut tehtyä myös vähän kotitöitäkin ja leikittyä paremmin esikoisen kanssa. Onneksi nyt saimme sovittua esimiehen kanssa, että läsnäolopakko toimistolla olisi vain 1pv/vko. Se helpottaa varmasti myös minun jaksamistani huomattavasti, eikä tarvitse hakeutua sairaslomalle ennenaikaisesti. Toivottavasti nyt pysytään vaan terveinä, sillä ainakin päiväkodissa oli tällä viikolla noin 70% lapsista kotona sairastelemassa. 

Noh pelkäksi valitukseksihan tämä teksti nyt taas meni. On niin vaikea löytää mitään positiivista oikein mistään tällä hetkellä. Oli tarkoitus pyytää kavereita Halloweenina kylään syömään ja viettämään mukavaa iltaa, mutta saa nyt nähdä toteutuuko sekään. 

Kertokaa mulle jotain piristäviä asioita :D

P.S. Johtuuko vaan tästä omasta raskaustilasta vai onks nyt vaan kaikki julkkikset samaan aikaan raskaana tai just saanut lapsen? Onko kukaan muu huomannut samaa?

Masukuvia rv 27

Eilen pyörähti jo raskausviikko 27 käyntiin. Ei enää pitkään, niin alkaa viimeinen kolmannes. Tällä viikolla on luvassa sokerirasitustestiä ja vasta parin viikon päästä seuraava neuvola. On jotenkin niin outoa, kun tässä toisessa raskaudessa noita neuvolakäyntejä yms. on niin vähän, kun tuntui, että ekassa raskaudessa oli kalenteri täynnä kaiken maailman menoja.

Mutta tosiaan otsikkoon viitaten, ajattelin tänään esitellä hieman masukuvia. 

Tässä siis kuvat ekasta raskaudestani raskausviikoilla 25+4 ja sitten eilen otettu kuva rv 26+0. Ei nyt ihan samoilla viikoilla otettuja, mutta kuvissa on ainakin sama paita päällä, haha.

Sitä usein sanotaan, että toisessa raskaudessa maha kasvaa nopeammin ja mielestäni tuo väite pitää ihan paikkansa. En nyt sanoisi, että näissä kuvissa masuilla olisi kovinkaan paljoa koko eroa, mutta ainakin itse huomasin masun tulleen selkeästi eroon jo varhaisemmilla viikoilla. Painossa on eroa ehkä noin 1-2 kiloa. En ole nyt käynyt puntarilla, mutta lähtöpaino oli jo alussa noin kilon enemmän, kuin ekassa raskaudessa.

Puhelin aiemmin, että mielestäni huomaa selkeän eron siinä, että ekassa raskaudessa istukka oli takana ja nyt taas edessä. En pidä yhtään masuni muodosta, koska se on jotenkin "palikkamainen", kun taas kaikilla #joulukuiset2020 tägillä masujaan esittelevillä on ihanan söpöt pyöreät pallomahat. Toki yksilöllisiä erojahan nuo on. Todennäköisesti mun maha vaan on jostain syystä tämmöinen palikka, vaikka istukka sijaitsisi missä :D 

Onko kukaan muu huomannut masueroja omien raskauksiensa välillä?

108 päivää jäljellä

Äh apua, mä en yhtään tiedä mistä mä kirjoittaisin. Tämä raskaus on ollut jotenkin niin tasaisen seesteinen ja vaikka edellinenkin raskaus oli seesteinen, niin tämä on sitä potenssiin kaksi. Muistan esikoisen raskaudesta puolivälissä ilmaantuneet vaivat harjoitussupistuksineen ja liitoskipuineen, mutta tässä raskaudessa ei ole ollut mitään vaivoja. Ei edes närästystä, mikä kovasti vaivasi viimeksi. No okei yhden vaivan keksin, nimittäin kuivat limakalvot ja nenästä vuotaa taas ajoittain verta, mutta näin kesäaikana sekään ei ole ollut niin paha. Ehkä syksymmällä se alkaa vaivaamaan pahemmin. Tai sitten ei.

Työt ovat nyt stressanneet jonkin verran, mutta nekin on alkaneet helpottua pikku hiljaa, kun lomat alkaa olemaan ohi kaikilla. Toki itsellähän olisi vielä yksi lomaviikko jäljellä, mutta se taitaa jäädä kokonaan käyttämättä. Nimittäin työviikkoja on jäljellä enää päivän päälle kymmenen. Siis 10 viikkoa! Mihin tämä aika on oikein mennyt. Kymmenen viikkoa ja sitten mä olen jo äitiysvapaalla. Sain kerrottua tiimilleni töissä vauvauutiset vasta viime viikolla, kun kävin ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen toimistolla. Säästelin uutista siihen asti, että näemme livenä ja kollegat ottivat asian ilolla vastaan. Oli kuulemma taas niin odotettavissa, koska olenhan sen ikäinen ja plaa plaa plaa. Hei eivät siis tiedä lapsettomuustaustastamme mitään. Esimiehelleni toki kerroin jo ennen kesälomia. Hänkin piti asiaa ilouutisena, sillä olenhan tekemässä Suomelle lisää veronmaksajia... jep, erikoinen huumori.

Viime viikolla sain aikaiseksi tehdä jo hieman hakemuksia myös kelalle. Päätettiin mieheni kanssa yhdessätuumin, että otetaan taas äitiysavustus pakkauksena. Vaikka siis tosiasiassahan meillä on jo ihan liikaakin vauvanvaatteita, koska en ole heittänyt esikoisen jälkeen vielä mitään vauvanvaatteita pois. Ja niitähän tuli silloin viimeksi siis ihan ovista ja ikkunoista, kun kaikki tykkäsi niitä meille lahjoittaa. Mutta jotenkin se äitiyspakkaus jo itsessään on sellainen uuden vauvan symboli, että haluttiin ottaa se ikäänkuin konkretisoimaan sitä asiaa, että meille tosiaan tulee toinen lapsi. Senkin takia on kai ollut vaikea sisäistää tätä raskautta, kun ei ole tarvinnut valmistella mitään, vaan kaikki löytyy tällä kertaa jo valmiina. 

Lastenhuonekkin on jo valmis uutta tulokasta varten. Tai siis eihän se varmaankaan vietä sielä aikaa vielä ensimmäisen puolen vuoden aikana juurikaan, mutta ainakin sillä on jo oma vaatekaappi ja sänky. Jäbäkin sai viimein uuden sänkynsä käyttöön ja on nukkunut ehkä paremmin kuin koskaan. Uusi patja on saanut aikaan ihmeitä! Päiväkotiarkikin on alkanut taas rullaamaan ihan kivasti. Jäbä palasi päiväkotiin vasta elokuun alussa, kahden kuukauden lomailun jälkeen, ja ensimmäinen viikko menikin tietysti sairastellessa pientä flunssaa. Tämä surullisen kuuluisa keskustelu lasten kesä-/syysflunssista näin korona-aikoina on saanut paljon kommenttia osakseen, mutta sopeutuminen vie aina oman aikansa. Stressattiin kovasti, että vuotaakohan se nenä tänään kerran vai kaksi ja tuleekohan sieltä soittoa perään, että on jouduttu niistämään nenää. Nuo flunssat on vaan niin haastavia, kun sitä räkää voi tosiaan tulla pitkäänkin. Onneksi meillä oireet loppui lopulta kokonaan, eikä meidän tarvinnut lähteä koronatestiä tekemään. Nyt toivotaan, että pysyttäis mahdollisimman terveinä loppuvuosi, mutta se jää nähtäväksi.

Menipäs tämä teksti nyt taas ihan turhanpäiväiseksi löpertelyksi, mutta tosiaan seesteistä mahan kasvattelua täällä harrastellaan. Alkuvuoden jälkeen tämä rauhallinen loppukesä on ollut ihan tervetullutta. Mahan kasvattelusta tuli mieleeni, että olen kovasti koittanut vertailla edellisen ja tämän raskauden masujen kokoja ja vaikka aluksi masu tuntui kasvavan ihan jäätävää vauhtia, niin nyt tuntuu, ettei se nyt vielä niin kovin iso olekkaan. Aika samoissa mennään vielä. Painoa on tullut vielä maltilliset viitisen kiloa eli ei ihan hirveästi ylimääräistä. Vaikka sen kyllä myönnän, että tässä raskaudessa en ole liikkunut juuri yhtään ylimääräistä verrattuna edelliseen. Ei tarvitse aamulla herätä liian aikaisen töihin ja vaivata itseään työmatkoilla. Ei ole tarvinnut enää edes koiraa ulkoiluttaa, niisk. Ihan patalaiskaksi olen muuttunut, haha.

Nojoo, mutta nyt lopetan nämä höpötykset tähän tällä kertaa. Toivottavasti kaikilla on ollut mukava kesä ja nyt toivotetaan mahdollisimman aurinkoinen ja kaunis syksy tervetulleeksi!  

Alina ja "Pikkuveli" rv 24+4 (huom, työnimi vaihtui Taimesta Pikkuveljeksi)

Rakenneultra

Tänään päästiin näkemään meidän pikkuinen! Oli ihanaa, kun mies sai tällä kertaa olla mukana. 

Kaikki rakenteet oli kunnossa ja kaikki oli muutenkin mallillaan. Olo on edelleen tosi hyvä. Istukka on tällä kertaa edessä, mikä selittää eri mallisen masun muodon ja miksi liikkeet on tuntunut koko ajan pääasiassa vain alavatsassa tai kyljissä.

Äidinvaisto petti ihan totaalisesti, nimittäin meidän esikoinen saa joulukuussa taistelukaverin. Kyllä! Se on POIKA ❤️

Iih jännittävää! 

Puoliväli

Eilen tuli jo puolet odotusajasta täyteen. 

Tämä raskaus on mennyt jotenkin ihan huomaamatta hirveää vauhtia eteenpäin. Edelliseen raskauteen verrattuna tämä on ollut tähän asti huomattavasti helpompi. Jos ei maha alkaisi olemaan jo sen verran muhkea, niin en varmaan edes muistaisi olevani raskaana. Toki liikkeet on alkaneet vahvistumaan päivä päivältä enemmän ja enemmän, mikä on vaan mukavaa. Viimeksi taisin kärsiä näillä viikoilla jo ties mistä liitoskivuista ja muista krempoista. Nyt ei ole ollut liitoskivuista tietoakaan ja olo on muutenkin tosi hyvä. Esikoinen tosin pitää liikkeessä koko ajan, niin ei paljoa ehdi raskautta miettimäänkään. Hermot on ehkä vähän turhan kireällä, mutta johtunee vain esikoisen varsin vahvasta uhmaiästä. Noh eiköhän sekin vielä joskus helpota. 

Vielä on pari päivää aikaa jännittää tulevaa rakenneultraa. Eniten tietysti jännittää, että onko kaikki hyvin. Raskaus on sujunut taas niin hyvin ja seesteisesti, että pelkään niin paljon, että tämä kaikki vielä viedään meiltä pois. Toki myös tulevan lapsemme sukupuoli jännittää. Tällä kertaa mulla on ihan tyttöfiilis. En tiedä onko se oikeasti sitä kuuluisaa äidinvaistoa vai johtuuko se vain siitä, että tämä raskaus on ollut oireiltaan ihan erilainen esikoiseen verrattuna. Mieliala ja ruokahimot on ollut ihan eri luokkaa kuin aiemmin. Mahakin on ihan eri muotoinen, kuin viimeksi. Saa nähdä miten käy. Keskiviikkona se selviää.

Tällä hetkellä olen lomalla, mutta ensi viikolla pitää jo palata takaisin töihin. Silloin pitää käydä toimistolla ja paljastaa samalla raskaus myös työkavereilleni. Jännittää niin sikana. Esimiehelle laitoin jo sähköpostin ennen lomia, että tietää mitä loppuvuodesta on luvassa. En sitten tiedä onko hän jo paljastanut muille vai pääsenkö itse yllättämään kollegat. On jotenkin ollut niin mukavaa olla vain omassa raskauskuplassa kotona oman perheen kesken. 

Ultran jälkeen aloitetaan myös lastenhuoneen sisustusprojekti. Esikoiselle on jo uusi sänky valmiina ja pitää samalla laittaa myös tulevalle vauvalle pinnasänky takaisin ns. alkuasetuksille. Tilataan varmaan taas vaavisänky ensimmäisille kuukausille, mutta jossain vaiheessa vauva siirtyy sitten veljensä kanssa samaan huoneeseen nukkumaan. Toivotaan, että kuopus omaa yhtä hyvät unenlahjat, kuin esikoinenkin. Myös vaatekaappi on jo valmiina pikkuista varten, mutta pitää vaan ensin tyhjentää se ja laittaa huoneeseen vähän uusi järjestys. Odotan jo innolla, että pääsen sisustelemaan! Pääsee samalla tyhjentämään varastosta kaikki vauvanvaatteet ja sitterit ja muut. Onneksi en ole vielä mitään heittänyt pois esikoisen ajoilta. Saa nähdä selvitäänkö vielä samoilla vaunuilla vai tarviiko lähteä vielä vaunukaupoille.

Enää pari päivää... 

Alina + Taimi 20+1

Ensimmäiset ostokset vauvalle

On taas ehtinyt vierähtää tovi viime tekstistäni. Elämä on taas riepotellut suuntaan jos toiseenkin. Jouduttiin muun muassa tekemään se vaikea päätös meidän koiran elämästä. Meidän rakkaan karvakuonon vointi oli välillä huononpi ja välillä parempi, mutta lopulta pahalaatuinen kasvain nenäontelossa vei hänet koirien taivaaseen. Luopuminen oli meille todella raskasta, mutta muita vaihtoehtoja ei ollut. Kauhea ikävä jäi, mutta onneksi meillä on paljon ihania muistoja. 

Raskauspahoinvoinnin jäätyä pois, meinaan aika ajoin kokonaan unohtaa olevani raskaana, haha. Vointi on todella hyvä vaikka työstressiä onkin ollut viimeaikoina normaalia enemmän. Kesäkuun lopussa oli ensimmäinen neuvolakäynti paikan päällä. Tuli kerrankin jutusteltua vähän enemmänkin, kun yleensä kaikki on niin tasapaksua, ettei ole paljoa kerrottavaa. Kaikki arvot oli onneksi ihan kunnossa, sykkeetkin löytyi ja painoakin on ehtinyt kertyä vasta vajaa 2kg. Tässä raskaudessa minua on vaivannut lievä emättimen laskeuma, mikä on aiheuttanut pientä vuotoa silloin tällöin. Onneksi sain kuitenkin lääkärinkäynnin samaan syssyyn ja kohdunsuu oli napakasti kiinni, eikä sen suhteen ollut mitään ongelmaa. Lääkäri määräsi lantionpohjanlihasten treeniä ja päivittäisen treenailun ansiosta on tuo laskeumakin helpottanut huomattavasti. Toki se voi vielä pahentua synnytyksen jälkeen, mutta toivotaan, että estrogeeni ja hyvät jumpat auttavat pahinpaan vaivaan.

Miksei muuten kukaan puhu laskeumista koskaan mitään vaikka nekin on kuulemma tosi yleisiä. Yleensä varoitellaan vaan erkaumasta ja siitä olenkin yrittänyt pitää hyvän huolen, ettei pahaa erkaumaa tulisi, mutta laskeumasta kuulin nyt vasta ekaa kertaa. Noh nyt ainakin olen entistä motivoituneempi jumppaamaan niitä kuuluisia lantionpohjalihaksia, nih.

Kiitos koronan, olen tehnyt nyt maaliskuusta asti etätöitä, mikä on mahdollistanut myös mökkeilyn töiden lomassa. Omat lomani ovat vielä kaukana edessäpäin, mutta mies ja poitsu ovat jo saaneet viikon ajan nauttia kesälomasta. Vaikka toki säät ei olekkaan ihan suosinut, mutta ollaan saatu mukavasti maisemanvaihdosta mökillä ollessa. Tilattiin ikeasta meidän omaan aittaa poitsulle uusi kerrossänky, jonka hän saa sitten jakaa tulevan pikkusisarensa kanssa. Tuo sänky pitäisi saapua ensi viikolla, niin päästään viimein tuosta hirveästä matkasängystä eroon ja unetkin maistuvat varmasti paremmalta kunnon patjalla nukkuen. 

Tänään käytiin sadepäivän kunniaksi vähän shoppailemassa ja löysin alesta ensimmäiset ihanat muumibodyt vauvalle. Siellä olis ollut vaikka mitä ihanaa, mutta en vaan raaskinut ostaa enempää. Ehkä sitten rakenneultran jälkeen alkaa taas kunnon pesänrakennusmeininki. 

Ainiin, kerroin viimeksi siitä raskauskaapista ulos tulemisesta. Noh oma äitini oli vähintään yhtä hukassa kuin minäkin. Ei ensin tajunnut pienestä vihjailustani mitään ja kun lopulta tajusi, ei osannut reagoida enää mitenkään :D Mieheni vanhemmille ei aluksi sanottu mitään, vaan odoteltiin, että tuleeko sieltä jotain hienovaraista epäilyä vatsan seutuni lievästä turvotuksesta ja kyllähän sieltä lopulta tulikin suora lataus "onko teille tulossa vauva?". Vanhempiemme lisäksi ei olla kerrottu kuin yhdelle kaverille, jonka kanssa olen käynyt ahkerasti lenkillä ennen raskautta, mutta nyt ovat lenkit jääneet ihan tyystin kokonaan. 

Mutta sellasta taas tänne tällä kertaa. Kirjoittelen puhelimella pikakuulumisia, joten pahoittelut jo etukäteen kaikista kirjotusvirheistä ja aiheiden sekavasta pomppimisesta. Lomaa ja aurinkoisia kelejä odotellessa. 

Alina ja Taimi 16+6

P. S. Olen ehkä tuntenut jo pientä hipsuttelua tuolla masussa. Niitä kunnon liikkeitä odotellessa. 

1. Seulontaultra

Tänään oli tuo kauan odotettu ensimmäinen ultra. Voi juma, että jännitti mennä sinne ihan yksin, mutta selvisin. Ja sain viimein nähdä meidän ihanan pikku Taimen!

Ultraus tehtiin ensin vatsanpäältä, mutta koska Taimi oli juuri köllöttelemässä mukavasti pää alas päin, niin tehtiin ultraus myös alakautta. Kaikki näytti oikein hyvältä. Taimella on kaksi jalkaa ja ihanat pikku varpaat, kaksi kättä ja ihanasti vilkuttelevat sormet, sekä päänupissakin oli aivot ihan omalla paikallaan :D Aivan kuin kuuluukin olla. Niskaturvotus oli 1.77 eli ihan normaali. En nyt yhtään muista mitä esikoisella oli, mutta varmaan aika samoissa.

Suureksi yllätyksekseni pääperämitta näytti 63mm eli viikot kasvoivat jopa viidellä päivällä. Siis melkein kokonainen viikko eteenpäin omista laskelmistani. Kätevää! 

Olipa ihana nähdä meidän pikku Taimi ensimmäistä kertaa. Eilen jo kovasti kuuntelin sykkeitä rauhoittaakseni herkkää mieltäni ja sen johdosta olikin huomattavasti helpompi mennä tuonne ultraan. 

Tilasin H&M:stä poitsulle vähän kesävaatteita ja samalla bongasin kivan paidan teksillä "big bro". Vaatteet saapuivat juuri sopivasti postissa, sillä viikonloppuna aiomme tulla viimein ulos raskauskaapista! Hui! 

Ihanaa aurinkoista viikonloppua kaikille! 

Ja sydän lyö bum bum buuum...

Joko siitä on kohta kaksi viikkoa, kun viimeksi kirjottelin tänne mitään. Ehkä aika menee sittenkin nopeaa, haha.

Täällä vielä toistaiseksi kaikki ihan hyvin. Turvotusta on edelleen ihan hirveästi ja nyt on taas jostain ilmestynyt ihan jäätävä jano koko ajan. Vesipullo on siis aina mukana. Tästä ikävän seurauksena olen jo muutamaan otteeseen joutunut heräämään yöllä vessaan, mikä taas häiritsee jonkun verran yöunia ja sitten ollaan taas seuraavana päivänä ihan superväsyneitä. 

Pahoinvointi on ollut nyt parina päivänä ihan todella voimakasta. Olen onneksi pystynyt olemaan mahdollisimman rennosti pelkästään kotona töitä tehdessä, niin ei ole vielä tullut pikavisiittiä vessaan ykälle, mutta lähellä on jo ollut. Jos elettäis normaalielämää tavallisten työkiireiden keskellä, niin olis varmaan jo ykä lentänyt heti ensimmäiseen puskaan matkalla töihin. Eli jotain positiivista tästäkin poikkeustilasta. Tämä poikkeustilanne on itseasiassa ollut todella mukavaa odotusaikaa. Ei ole tarvinnut piilotella turvonnutta masua, tai herätä liian aikaisin töihin, tai tunkeutua liian kireisiin vaatteisiin, koska äitiyshousut eivät vielä pysy ylhäällä olemattoman masun takia. Ja mikä parasta. Ei ole tarvinnut valehdella kenellekkään, ettei vaikkapa pysty juomaan alkoholia, koska on antibioottikuuri tms. ja mitä näitä nyt onkaan kaikkia. Olen saanut rauhassa katsoa tilannetta ja elellä kotona oman perheen kesken päivä kerrallaan.

Epävarmuus raskaudesta on nimittäin kulkenut mukana koko ajan, mutta onneksi siihen on nyt saatu pieni lohtu. Nimittäin omien laskelmieni mukaan rv 10+1, löysin viimein sykkeet kotidopplerilla. Tasan samoilla viikoilla kuin esikoisestakin. Tämä raskaus tuntui heittämällä taas paljon todellisemmalta, kun kuulin sen pienen sydämen valssin.... yy, kaa, koo, nee, yy, kaa, koo, nee. Pakko taas sanoa, että onneksi hommasin tuon pienen kuuntelulaitteen silloin aikoinaan, vaikkei sille kovin paljon käyttöä enää liikkeiden tuntemisen jälkeen olekkaan. Edes ne muutamat kerrat, kun kuulee sen pienen sydämen sykkeen, riittää rauhoittamaan tämän hullun stressaajan mielen. Huh.

Nyt on sitten enää reilu viikko ensimmäiseen seulontaultraan ja jännittää ihan hirveästi. Ensinnäkin jo sen takia, että joudun menemään yksin ihan uuteen paikkaan, mutta puhumattakaan siitä, että ultrassa selviäisi jotain huonoja uutisia. 

Pidetään peukkuja, että kaikki menee vielä hyvin ♥

Alina ja Taimi 10+5

 

10. raskausviikko (9+0)

Viimein pyörähti ensimmäinen kymmenviikkoinen. Tuntuu tosi epätodelliselta, että ollaan päästy taas näin pitkälle ja vieläpä ilman mitään ylimääräisiä Lugesteron tai Primaspan säätöjä. Kaikki on mennyt uskomattoman hyvin. 

Viikko sitten oli jo ensimmäinen neuvolakäyntikin. Tai käynti ja käynti. Se tapahtui näin poikkeutilanteessa oltaessa etänä eli siis puhelimitse. Käytiin läpi yleisesti ihan vaan perustietoja ja minkälainen vointi on ollut. Neuvolan hoitaja on sama kuin esikoisellakin, joten ei tarvinnut hirveästi ylimääräistä löpistä. Labraan piti taas varailla aikaa ja uutena juttuna, nyt myös ultra-ajat varataan itse netistä. Ainakin siis näin meillä päin. Vähän taas pohdiskeltiin tuota mun kiertoa, kun se ei ole tosiaan mistään kaikkein tasaisimmasta päästä ja nyt, kun en ole käynyt varhaisraskauden ultrassa, niin en tosiaan tiedä ihan satavarmaksi, että millä viikoilla oikeasti eletään. Vaikka kyllähän mä sen ovulaation tikulla nappasin, niin periaatteessa kyllä tiedän aika satavarmaksi missä mennään. Tai ainakin 99 prosenttisesti varma.

Olen seuraillut taas Preglife sovelluksella, että mitä milläkin viikolla tapahtuu, niin äidin kropassa, kuin alkionkin kehityksessä. Tai nyt kai voidaan alkaa jo puhumaan sikiöstä, iih! Hyvin ajankohtaisia tuntuu olevan, että siinäkin mielessä uskoisin olevani oikeilla viikoilla. Pahoinvointia on edelleen päivittäin ja välillä on ihan todella vaikeaa saada mitään alas. Parasta on taas kerran mandariinit, nektariinit ja tomaatit. Näitä mä täällä popsin vähintään tunnin välein. Vaikka en ihan ylettömiä määriä kykene syömäänkään, niin turvotus on ihan järkyttävää koko ajan. Siis aivan koko ajan. Se ei helpota millään ja housut ja kireät paidat tuntuvat tällä hetkellä ihan todella tukalilta. Onneksi olen pääasiassa voinut erakoitua vain kotona, mutta on jotenkin ihan todella rötväle olo. En osaa kuvailla tätä olotilaa sen paremmin :D 

Mitään liikuntaa en ole kyennyt harrastamaan taas pariin viikkoon. Mies käy varmaan joka päivä tekemässä jotain treeniä ja itse haluan vain nukahtaa sohvalle. Väsymys rasittaa edelleen, vaikkakin ei onneksi ihan niin pahasti, kuin ensimmäisillä viikoilla. Semmoinen yleisvoimattomuus vallitsee koko ajan ja jos jotenkin jaksan raahautua esikoisen kanssa ulos metsäseikkailulle, niin olo sen jälkeen on kuin maratonin juosseella. Siis mä en tajua mihin mun kunto on kadonnut näin nopeasti. Ihan järkyttävää.

Vaikka nyt ollaan kuitenkin periaatteessa jo ihan turvallisilla viikoilla, ainakin siis verrattuna edelliseen elämääni ennen esikoista, niin vahva pelko siitä, ettei siellä olekaan ketään, on jatkuvasti läsnä. Pelkään, että tämä kuitenkin on vain tuulimuna tai muu vastaava. Periaatteessa kai kroppani osaa poistaa epäonnistuneet yksilöt jo hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta entä jos esikoisen syntymä muutti kroppaani nyt niin, ettei kuollut alkio poistukkaan itsestään? Entä jos ultrassa ei löydykkään sykettä? Kroppa on kyllä käynyt suuren muutoksen, mutta voisiko se toimia tässä asiassa vielä edelliseen tapaan, jooko. 

Eilen kokeilin epätoivoisena kotidoppleria. No eihän sieltä mitään kuulunut. En saanut esikoisestakaan sykkeitä kuulumaan, kuin vasta viikoilla 10+1. Ei pitäisi aiheuttaa itselleen turhaa huolta tällä tavalla, mutta minkäs teet. Synnytyksen jälkeen en ole tuntenut enää menkkakipuja ollenkaan ja nyt en myöskään luonnollisesti tunne mitään kohdun kasvukipujakaan. Ainoastaan jos vaikka nojaan lavuaaria vasten, niin se saa vatsassa aikaan pientä vihlovaa painetta. Ehkä siellä kuitenkin on jotain?

Noh nyt ei auta, kuin edetä taas päivä kerrallaan. Ens viikon maanantaina on käynti labrassa ja ensimmäinen seulontaultra on varattu kesäkuun puoleen väliin eli tasan kolmen viikon päähän. Saas nähdä onko meillä sitten juhannuksena näyttää taas iloisia uutisia perheillemme...vai ei.

Palaillaan taas! 

Alina + Taimi 9+0

Aika matelee

Viikot tuntuu etenevän jotenkin todella hitaasti, vaikka tavallaan kai ne meneekin ihan hujauksessa. Aika on niin suhteellista, kun sitä kattoo eri kulmista. Aika koronakaranteenissa on mennyt tosi nopeasti. En enää edes muista millaista oli käydä töissä toimistolla. Aika raskausviikkoja laskeskellen tuntuu taas ikuisuudelta. Ensi viikolla on neuvolan ensikäynti tai noh todellisuudessa, täällä meillä päin, se käydäänkin puhelimitse. Silloin viikkoja on omien laskelmieni mukaan noin 8+0. Toivottavasti tuo ensikäynti alkaa taas vähän konkretisoimaan asioita ja viikot alkavat etenemään vauhdikkaasti. Sen jälkeen on muistaakseni ainakin labrakäyntiä ja pian jo ensimmäistä ultraakin.

Tässä raskaudessa en aio käydä varhaisraskauden ultrassa ollenkaan. Ai miksikö en? No jos totta puhutaan, niin olen käynyt ultrissa jo niin monet kerrat, ja koska edes sykkeiden näkeminen ultrassa ei takaa sitä, että saisin pitää tämän lapsen, niin olen päättänyt olemaan tuhlaamatta rahojani enää niin sanottuihin mielenrauha-ultriin. Ensimmäiseen kunnalliseen ultraan ei kuitenkaan ole kuin ehkä max. viisi viikkoa. Jos siitä ajasta selviydyn kunnialla, niin olen tosiaankin jo ansainnut nähdä pikkuisemme sykkivän sydämen oikeassa paikassaan. Ja älkää nyt takertuko pikkuseikkoihin, että kuka ansaitsee ja mitä ansaitsee, mutta tämä ajattelutapa nyt vain rauhoittaa omaa mieltäni tällä hetkellä eniten. 

On tosiaan aika ihmeellistä, että olen edelleen raskaana, eikä vuotoa ole alkanut, vaikka eletään jo rv 7+1. Nämä päivät ja viikot ovat tunnetusti olleet minulle ne kaikkein kriittisimmät. Tällä hetkellä vointi raskauden suhteen on ihan hyvä. Pahoinvointi eli alituinen krapulan tunne alkoi viimein rv 5+9 ja siitä alkaen onkin saanut olla todella tarkka syöntirytmistä, ettei mene täysin heikotuksen puolelle. Tässä raskaudessa ei ole ollut yhtään minkäänlaisia kipuja. Ei edes mitään kohdun kasvukipuja. Vain hyvin kevyttä paineen tunnetta tuntuu aina silloin tällöin. En sitten tiedä johtuuko se siitä, että hiihdän kotona lähes tulkoon 24/7 pelkissä pieruverkkareissa ja löysässä t-paidassa, joten mikään ei purista eikä ahdista. Turvotusta kyllä riittää. Ulkoiluhousujen nappi menee vielä juuri ja juuri kiinni ja kovin kauaa niissä ei viihdy, koska alkaa vaan ahdistaa. Väsymystä on ja, koska tässä raskaudessa on lähes mahdotonta nukkua päikkäreitä, niin hermot ovat toisinaan tosi kireällä. Tai en edes tiedä johtuuko se väsymyksestä vai vaan hormoneista, mutta olen kiukutellut nyt enemmän, kuin koko viime raskauden aikana yhteensä. Olen salaa miettinyt, että oireiden poikkeavuudesta edelliseen raskauteen verraten, vatsassani kasvaakin tällä kertaa pieni tyttö. Noh sillä nyt ei varsinaisesti ole merkitystä, mutta olishan se ihana nähdä myös toista sukupuolta oleva jälkeläinen.

En nyt meinaa millään muistaa mitä mun piti vielä kirjoitella. Ajatukset laukkaavat ajatuksesta toiseen. Vähän samaan tapaan, kuin öisin näkemäni unet ovat ihan hirveän toden tuntuisia ja sekavia. Voiko hormonit oikeasti vaikuttaa uniin? 

Tänään kävin juoksemassa virtuaalisen Naisten kympin(#virtuaalikymppi). Alkoi tuntumaan jo tosi raskaalta. Hengästyin jo heti ensi metreillä ja koko lenkki tuntui olevan pelkkää puuskutusta. Viiden kilsan jälkeen olo oli jo tosi epätoivoinen ja mietin jo, että selviänkö hengissä. Seitsemännen kilsan kohdalla taisin tuntea jo supistuksia tai jotain todella ikävää pistoa mahan ja selän alueella, joten oli pakko hidastaa vauhtia huomattavasti. Taitaa olla meikäläisen kympit nyt toistaiseksi juostu. Toivon kuitenkin, että jaksaisin vielä mahdollisimman pitkään juosta edes pienempiä lenkkejä. Juokseminen on nimittäin auttanut mua ihan todella paljon niihin raskauden jälkeisiin liitoskipuihin. Saliura jäi hyvän alun jälkeen koronan takia ihan kesken. Harmittaa tosi paljon, mutta en uskalla riskeerata perheemme terveyttä menemällä salille, jossa todellakaan kaikki ei ymmärrä huolehtivansa käsihygieniastaan kunnolla.

Noh nyt riittää lörpöttelyt. Palaan taas lukemaan vanhoja tekstejäni alkuraskauden ajoilta ja vertailen huvikseni oireita nyt ja silloin. 

Palaillaan taas!

 

No ne viivat

Kun noita kaupanpäällisliuskoja nyt kerran on tuolla kaappi täynnä, niin ei kai se haittaa, jos niitä sieltä vähän pois testailee. Eihän? No hyvä!

Nimittäin en saanut enää unta erään työjutun takia, joten tein sitten taas uuden testin ja onnekseni, viiva tummuu edelleen. Alkaa muistuttamaan jo niitä kuuluisia leffaviivoja!

Nyt en enää testaile! En edes sitä viikkodigiä. En varsinkaan sitä!

Yritän olla vertailematta raskauksiani, mutta vaikeaahan se on. Ennen on ollut lähes heti jotain etovaa oloa, mutta nyt ei juuri mitään. Toki ollaan vielä tosi alussa, mutta voisiko kerrankin lähes oireeton raskaus päättyä onnellisesti synnytykseen? Jooko please.

Okei onhan noita oireita. Unettomuus on yksi niistä ja heräilen jatkuvasti ihan pienimpiinkin kolahduksiin ja niitähän täällä kerrostalossa riittää.

Päivä kerrallaan. Ens viikolla ehkä uskaltaa jo varata neuvola-ajan. Ehkä.

Herkkä mieli

En oikein tiedä miten suhtautua tähän raskauteen. Olen jo jotenkin niin tottunut pettymyksiin, etten odottanut plussaa saapuvaksi. Onhan kuitenkin todennäköisyys keskenmenolle vielä huomattavasti suurempi, kuin onnistuneelle raskaudelle. Niitä kun on takana jo kolme neljästä raskaudesta.

Vaikka toki kaikenlaisia oireitakin jo on, niin pääasiassa on vielä sen verran hyvä olo, että on vaikea uskoa edes olevansa oikeasti raskaana. Lauantaina(dpo15) tein digitestin, ihan vaan näyttääkseni miehelleni mahdollisimman selkeästi tulkittavan positiivisen tuloksen, mutta viikkojen näyttäessä 1-2, alkoi taas hirveä huoli nousemaan esiin. Eikös sen pitäisi olla menkkojen oletetun alkamispäivän jälkeen jo 2-3 viikkoa hedelmöityksestä? Kauhea googlettelu alkoi ja murheet vaan kasvoi. Olin jo valmis luopumaan tästä koko raskaudesta kokonaan. 

Tänään(dpo 17) tein taas uuden raskaustestin ja vaikka viiva onkin edellistään tummempi, niin alkoi huoli siitä, että missä on mun "leffaviivat"?

Aloin taas googlettelemaan One stepin liuskatesteistä ja onnekseni löysin useamman kokemuksen siitä, kuinka viivat tummuvat hitaasti. Pääasia kai on, että viivat ylipäätään tummuvat, mutta mielessä kummittelee edelleen mahdollinen tuulimuna tai keskenmeno.

Oireita on kaikenlaisia, mutta ei vielä sitä kuuluisaa pahoinvointia. Toistaiseksi oireiden kirjoon kuuluu mm:
♦ kuivat limakalvot (nenän tukkoisuutta ja suun kuivuutta)
♦ jatkuva jano ja sitä mukaa myös koko ajan pissalla ravaaminen
♦ pistelevät rinnat ja herkät nännit
♦ hengästyminen liian helposti ja puuskuttaminen
♦ huimaus liian nopeasti noustessa
♦ väsymys ja levottomat unet
♦ herkistynyt hajuaisti
♦ vilun väreet ja palelu varsinkin öisin

Vointi on kuitenkin pääasiassa tosi hyvä. Pahoinvointia ei ole ja mitään kohdun kasvukipujakaan ei ole tai ainakin ne on tosi lieviä. Veikkaan, että synnytyksen jälkeen pois jääneet menkkakivut vaikuttaa myös siihen, miksi nyt ei ole ollut jo heti alkuun hirmuisia sukkapuikkokipuja yms. En tiedä sitten onko se hyvä vai huono asia. Voihan toki myös olla, että nyt kun teen töitä etänä, niin en ole niin rasittunut ja uupunut kuin edellisessä raskaudessa ja toisaalta ehkä myös parantunut ferritiini arvokin voi vaikuttaa siihen.

No, mutta joka tapauksessa, ei auta kuin edetä päivä kerrallaan ja toivoa, että jouluna meille syntyy ihana pieni terve vauva ♥

Stressiä, stressiä...

Viime aikoina, jos ollaan vaihdeltu kuulumisia kavereiden kanssa, niin oon aloittanut sanoilla "stressiä, stressiä". Sitä tämä nykyinen tilanne on nimittäin aiheuttanut ja paljon. 

Ollaan oltu nyt viisi viikkoa koko perhe etätöissä eli siis myös poitsu on ollut kotona jo tuon koko viitisen viikkoa. Päätettiin jo heti alussa ottaa hänet kotiin, kun lupa etätöihin tuli myös meidän firmaan. En varmaan ole ainoa, jos sanon, että härdelliä on kyllä riittänyt. Ensimmäinen viikko oli todella stressaava. Yritettiin koko ajan miehen kanssa vuorotella ns. hoitovastuusta eli jompi kumpi yritti koko ajan viihdyttää lastamme parhaansa mukaan. Omat työt alkoivat kasaantua ihan hirveästi ja stressi alkoi kiristää kaikkien hermoja. Kaiken lisäksi poitsulla alkoi todella vahva uhmaikä ja esimerkiksi nukkumaan menemiseen alkoi yhtäkkiä menemään tuntikaupalla aikaa. Mikä tietysti vähensi meidän vanhempien omaa aikaa ja kiristi entistä kireämpiä hermoja lisää. 

Lisästressiä aiheutti myös poikamme 2-vuotissyntymäpäivä. Haluttiin järjestää juhlat ja oltiin jo hankittukkin osa muumi-teemasynttäreiden tarvikkeista valmiiksi, mutta vieraitahan ei voitu kutsua ollenkaan paikalle. Tai okei siinä vaiheessa tämä korona-pandemia ei ollut viedä näin suuressa mittakaavassa, mutta me ei haluttu riskeerata meidän hyvin alkanutta kotikaranteenia ollenkaan ja päätettiin juhlia synttäreitä ihan vaan kolmistaan. Synttärit sujui onneksi lopulta tosi hyvin. Leivoin meille kakun ja koristelin keittiön ilmapalloilla ja onnittelubannerilla, ja katoin pöydän muumi-teemaisilla kertakäyttöastioilla. Lahjaksi annoimme pojalle ison lego-junaradan, mikä on ollut ihan huippu juttu! Lisäksi ostamani muumipeikko-unilamppu on ollut joka ilta todella tärkeä unikaveri.

Pian alkoi rutiinit kotona olemiseen löytymään ja arki alkoi helpottumaan. Poitsu suostui taas nukahtamaan yksin, eikä tarvinnut enää istua tuntikaupalla sängyn vieressä odottamassa, että poika nukahtaa. Mutta ettei olisi ollut liian hyvä olla, niin saimme kuulla suru-uutisia mieheni suvun puolelta, ei kerran, vaan jopa kahdesti. Mieheni pappa menehtyi ja kaksi viikkoa myöhemmin kuulimme myös mieheni sedän menehtyneen. Ei onneksi kuitenkaan korona-kuolemia olleet, mutta tämän tilanteen vuoksi, emme päässeet hyvästelemään rakkaitamme viimeistä kertaa, sillä hautajaisissakin on rajoituksia.

Stressitasot alkoivat taas nousemaan, kun kuulin tällä viikolla, että meidän firmassa on alkamassa yt-neuvottelut ensimmäistä kertaa koko 50-vuotisen olemassa olonsa aikana. Elämme siis hyvin vaikeita aikoja, kun vakavarainen yrityskin joutuu tekemään näin rankkoja päätöksiä. Ensi viikolla selviää miten meidän käy.

Tämä stressi on vaikuttanut hyvin vahvasti myös kuukautiskiertooni. Ovulaatio ei todellakaan ilmaantunut normaaliin aikaan eli noin kp 19-21 vaan vasta kp 24 sain positiivisen o-testin. Se siitä varhaisesta ovulaatiosta, mistä ehdin edellisessä kierrossa iloitsemaan. Sitä suurempi hämmennys syntyi, kun aloin odottelemaan menkkojen alkamista. Vuoto alkaa lähes poikkeuksetta aina viimeistään dpo 12, mutta nyt, kun eletään jo dpo 14:sta, oli pakko tuhlata yksi kaupanpäällistesti.

Siihen ilmestyi toinenkin viiva.....