Kerroinkin jo siitä, että ystäväpiirissämme kuultiin taas uusia vauvauutisia. Kyseessä on tällä kertaa ystävämme Silja, jolla on myös keskenmenotaustaa ja tämä olisi siis heidän toinen lapsi. Vaikka hän onkin minulle tosi tärkeä ja läheinen ystävä, niin ole siitäkään huolimatta uskaltanut vielä avautua hänelle meidän omasta rankasta keskenmeno- ja lapsettomuustaustastamme. Osittain ehkä siksi, etten ole vain saanut keskustelulle sopivaa tilaisuutta, mutta pääasiassa siksi, etten koe olevani vielä itse valmis puhumaan aiheesta kunnolla kenellekkään livenä. Uskon kuitenkin tilaisuuden vielä tulevan ja minunkin on ehkä helpompi puhua aiheesta sitten, kun voin viimein todeta selvinneeni kaikesta voittajana ts. äitinä. Tiedän, olen heikko, mutta jokainen tyylillään.
Eräs lukijani esitti paljon hyviä kysymyksiä otsikkoon viittaavasta aiheesta ja ajattelinkin nyt kirjoitella hieman siitä, miten lapsettomuus ja keskenmenot ovat vaikuttaneet raskauteeni ja miten ne mahdollisesti tulevat vaikuttamaan meidän vauva-arjessa.
Ensinnäkin mun on pakko sanoa, että vaikka toki kaikki raskaudet on täysin yksilöllisiä, niin mä odotin tän raskausajan olevan jotenkin paljon rankempaa :D Tai siis ehkä se johtuu just nimenomaan tuosta rankasta keskenmenotaustastani, mutta mä jotenkin koko ajan vaan odotan, että koska ne kauheat tuskat alkavat. Ikäänkuin mä en ansaitsis nauttia ollenkaan tästä seesteisestä odotusajasta, vaan mun pitäis koko ajan vähän kärsiä, että mä ihan varmasti saan lopulta sen palkinnon syliini asti. Ehkä mä oon vähän sairas tai sitten aika vaan lopulta kultaa muistot. Muistan kyllä, etten haluais enää ikinä kokea uutta keskenmenoa, mutta nyt näin pitkällä raskautta ollessani, nuo keskenmenomuistot tuntuu todella kaukaisilta. Olinko se todella minä, joka olen sen kaiken kauheudun kokenut? Siksi kai hoen koko ajan täällä blogissakin sitä, kuinka uskomattomalta tuntuu, että olemme selvinneet tänne asti.
No jos musta nyt jo tuntuu siltä, että aika kultaa muistot, niin mä veikkaan, että lapsettomuus ja keskenmenot eivät sinänsä tule vaikuttamaan meidän vauva-arkeen mitenkään. Tai siis luulen, että tulen olemaan ihan samanlainen äiti kuin jos olisin saanut lapsen helposti, mutta toki uskon, että suhtautumiseni lapsiin ja äiteihin yleensä on muuttunut huomattavasti lapsettomuuden myötä. Arvostan enemmän äitejä ja ihmisiä ylipäätään. En turhaan arvostele ketään, koska kenenkään taustoista ei voi koskaan tietää ennakkoon mitään. Lapsia ei vain tehdä, niitä saadaan. Tulen todennäköisesti myös arvostamaan himpun verran enemmän minun ja lapseni välistä yhteistä aikaa, koska ei ole mikään itsestäänselvyys, että hän ylipäätään on siinä.
En osaa vielä sanoa onko lapsettomuus aiheuttanut minulle varsinaisesti mitään arpia. Olen kai vaan hyväksynyt sen tosiasian, että minun kohdallani lapsien "hankkiminen" ei vain ole helppoa. En tiedä tulenko saamaan meidän lapsettomuudelle tai keskenmenoilla koskaan mitään oikeaa syytä, mutta tällä hetkellä syytän vain äärimmäisen huonoa tuuriani :D Pikkusisarista en uskalla vielä edes haaveilla ja voin vain kuvitella minkälaista helvettiä se tulee olemaan, kun lähipiiristä sitä aletaan utelemaan, mutta en jaksa stressata sitä nyt.
Elämästä selviää huumorilla ja muistamalla, että aina on toivoa! Ja mitä ikinä tapahtuukaan, niin sillä todennäköisesti on jokin tärkeämpi merkitys, kuin miltä se juuri sillä hetkellä tuntuu :)
Jokaisella lapsettomuutta ja keskenmenoja kokeneella on oma tarina. Jokainen kokee yksilöllisiä tunteita eikä sinunkaan tarvitse yrittää sovitella itseäsi "lapsettoman, keskenmenoja kokeneen odottajan" muottiin. Tarkoitan, että jos sinusta tuntuu nyt, ettei asia ole aiheuttanut sinulle arpia ja ettei asia tule vaikuttamaan vauva-arkeen, niin hyvä niin.
VastaaPoistaItse uin vielä syvissä keskenmenon ja lapsettomuuden aiheuttamissa tuskissa. Jos nyt pian uusi raskaus alkaisi ja kaikki menisi mallikkaasti, uskon itsekin, että voisin vielä "parantua" ja kokea olevani ihan normaali äiti. Mutta jos tämä sama alamäki jatkuisi, niin enpä tiedä sitten...
Kaikilla lapsettomuutta kokeneilla on niin yksilöllinen ja henkilökohtainen tarina, ettei mitään yleistyksiä voi tehdä siitä, miltä pitäisi tuntua tai mitä pitäisi ajatella. Lapsettomuus ei tee ketään pyhäksi. Jos lapseton sen vauvan onnistuu joskus saamaan, ei hänellä ole mitään velvollisuutta olla jokin erityinen äiti. Vaan oikeus tuntea, että hänen vauvansa ja tarinansa on erityinen, mutta hän voi elää ihan tavallista, omannäköistä elämää kaikesta huolimatta .
Se on ihan totta :) Jokaisella on oma tarinansa ja omat tunteensa asiasta kuin asiasta. En usko, että mikään raskas kokemus, oli se sitten lapsettomuus tai vaikka syöpä, tekee ihmistä pyhäksi. Lapsettomuus kuitenkin omalla tavallaan myös opettaa jonkun verran nöyryyttä, mikä on toisaalta ihan hyvä ominaisuus, ihan kenelle vaan.
PoistaToivottavasti säkin löydät vielä rauhan keskenmenojen aiheuttamien tuskien kanssa :) Voi jospa meidän molempien tuskien taival olisi jo loppuun asti kuljettu ♥
Mulla jäi sinänsä pelko siitä yhdestä keskenmenosta, mutta se korostui oikeestaan ihan alussa ja rakenneultran jälkeen rauhoittui. Mutta silti kans aina edelleen hämmästelen sitä ”että ollaan jo tässä vaiheessa” :D ei ole teilläkään pitkä aika että nyytti on täällä <3
VastaaPoistaMullakin pelko menetyksestä on vain pienentynyt, kun tunnen tämän ihanan pikkuisen myllerryksen masussa :D Voi olla, että liikkeiden vähentyessä voi taas pieni paniikki nostaa päätään, mutta pääasiassa uskon meidän olevan jo voiton puolella :) ♥
PoistaNuo on kyllä tosi henkilökohtaisia kokemuksia, ja kaikki suhtautuu omalla tavallaan.
VastaaPoistaJoku alkoi fb:n vauvaryhmässä avautumaan siitä, että hänen mielestään vuoden yrittämisen jälkeen ei voi sanoa kärsineensä lapsettomuudesta, ja jotenkin vähätteli sitä, etteikö sellainen aika voisi tuntua pahalta. Me ehdittiin se vuosi yrittää, ja aloin olla aika rikki jo loppuvaiheessa ja varma siitä että erittäin pitkien hoitojen tuloksena voi lapsi tulla jos tulee. Onnellisesti kävi ja pelot oli turhia. Ärsytti ihan suunnattomasti tuon tyypin kommentti, kun toisista tuntuu pahalta jo lyhytkin yritysaika tuloksetta.
Mulla oli myös kovat pelot alkuraskaudessa ja ahdistelin sitä, että kauanko sitä uutta raskautta pitää yrittää jos menee kesken, vuotoa kun oli. Nyt kun liikkeet tuntuvat parin tunnin välein, on mieli huomattavasti parempi. Pelot eivät ole täysin loppuneet, mutta helpottaneet kyllä. En tiedä, suhtautuisinko eri tavalla, jos olisi ekasta yrityksestä tärpännyt. -Riksu
Mä muistan kans, kun yritystä alkoi olla jo sen vuosi takana, niin silloin se todellisuus jotenkin iskee vasten kasvoja, että niinkö vaan se laapsettomuus osui sitten just omalle kohdalle. Olen kuitenkin onnekas, kun ensimmäinen plussa saapui vain muutama kuukausi sen ensimmäisen vuoden jälkeen, vaikkakin myöhemmin menikin kesken, mutta omalla tavallaan se loi jo vähän toivoa :)
PoistaIhanaa, kun sielläkin jo nuo liikkeet tuntuvat ❤️ ne liikkeet tuo jo huomattavasti enemmän luottoa tähän odotukseen :)
Hyvä postausaihe. Uskon lapsettomuuden silti jollain tapaa vaikuttavan ajattelumaailmaan kun se lapsi vihdoin on siinä. Toki kaikilla varmasti erilailla, mutta kyllä sitä varmaan pitää suurena ihmeenä kun sen vihdoin saa. Muhun tää lapsettomuus on ainakin vaikuttanut suuresti, jo olemassa olevaan äitiyteenkin. Tuntuu, että yritän saada kaiken irti tästä pikkulapsiajasta jos en saakkaan sitä enää kokea. Vaikka tyttäremme tulikin luomuna, silti ajattelin jo vauva-aikana että mun on pakko nauttia tästä joka ikinen tunti, jos en saakkaan enää kokea sitä. Onneksi nautin, nyt kun olemme tässä tilanteessa. :(
VastaaPoistaKohta teidän vauva jo syntyy, tuntuu niin hassulta että enää pari hassua kuukautta! <3
Ihmeteltiin just eilen miehenkin kanssa, että enää kymmenisen viikkoa! Apua, miten ihanaa! :D
PoistaMä luulen kans, et jossain vaiheessa ne ajatukset lapsettomuudesta ja kaikista menetyksistä tulee mieleen tosi kirkkaana ja se ehkä vaikuttaa jotenkin myös meiän arkeen, mutta tällä hetkellä taidan olla vielä niin suuressa odotussumussa, että en osaa ajatella mitään muuta :D Toisaalta hyvä niin. Aina pitäisi muistaa nauttia niistä elämän pienistäkin hetkistä täysillä, koska koskaan ei voi tietää mihin elämä vielä johtaa.
Mä pidän kaikki peukut(myös pikkujäbän peukut :D) pystyssä, että teiän kuopus saisi nyt tulevasta hoitokierrosta alkunsa :) ♥
Kiitos ihana <3
PoistaMulla ei ole taustana lapsettomuutta niin en niihin ota kantaa, mutta sairauden takia suuret pelot ettei lapsia ikinä pääse edes yrittämään tehdä, ettei saa edes mahdollisutta, ja se aika kun sairautta hoidettiin kuntoon ja odoteltiin tuleeko lupaa, tuntui loputtomalta. ja hirveän tuskan kävin läpi kun samaa odottelin pikkukakkosen luvan kohdalla...
VastaaPoistaMulla nämä epävarmuudet ja lisäksi ennenaikaisuus (lapsen menettämisen pelko) jätti eniten ehkä sellaista jälkeä juuri että sitä lasta arvostaa ihan hirveästi eikä pidä itsestään selvyytenä, suhtautuukin ehkä lempeämmin kasvatukseen (ei lepsusti kuitenkaan ;))... hankala selittää... mutta mulla vaikeudet muokkas ajatuksia jonkin verran ja se on suoraan heijastunut kasvatusvalintoihin... <3
Se on varmasti kans ihan oma aspektinsa, jos on jotain sairauksia, mitkä voi vaikuttaa jälikasvun saamiseen. En tiedä yhtään onko helpompaa jo tietää etukäteen, että se tulee olemaan haastavaa vai se tietämättömyys. Tavallaan kai sen asian lopulta hyväksyy eri tavalla, kuin jos ei tietäisi mitään syytä lapsettomuudelle.
PoistaMä en osaa vielä yhtään sanoa minkälainen musta tulee kasvattajana ja, että vaikuttaako esim. keskenmenojen aiheuttama menettämisen pelko siihen jotenkin. Oon varmaan tietyissä asioissa tosi tarkka ja joissain asioissa taas hyvällä tavalla lepsu :D Ihan mielenkiinnolla odotankin, että minkälaiset vanhemmat meistä kehittyy :)
Itse olen yrittänyt lasta monta vuotta ja monta IVFää takana. Olen taatusti henkisesti "vammautunut" koko tästä asiasta. On todella vaikea kuunnella "normi-ihmisten" vauva- ja "lapsenhankkimis"-keskusteluja. Eivät he vain millään koskaan voi tajuta tätä tuskaa ja miten pahalta tuntuu heidän eri heitot lapsen hankinnasta sopivana hetkenä ja sisarusten suunnitellusta ikäerosta ja kun me haluttiin vielä toinen tyttö ja raskaudun kun vilkaisen kalsareita ja mitä näitä nyt on. Ei normaalisti raskautuva vain voi ymmärtää tätä minuun tilannettani esimerkiksi. Samalla luulen (huom luulen) ettei 12kk voi ymmärtää tätä tilannetta myöskään, vaikka on ehkä jotain parempaa ymmärrystä kuin helposti raskautuneella. Jos luet ruotsia, tai jos jotain lukijaa kiinnostaa, niin suosittelen tätä blogia, missä todella avoimesti ja "hauskasti" kirjoitetaan pitkästä lapsettomuustaipaleesta, hän sai lopulta lapsen viimeisen hoidon seurauksena http://fruinfertil.blogspot.se/
VastaaPoistaItse ymmärrän kyllä, että kun itse on yrittänyt monta vuotta ja käynyt monta hoitoa läpi, niin 12kk jälkeen onnistuminen kuulostaa ihan utopialta. Ymmärrän samalla että myös 12kk odotus voi tuntua pitkältä ja ikävältä, itsekin muistan että tilanne oli silloinkin ikävä, joskin ei niin hirveä kuin vielä myöhemmin tulisi olemaan. Mutta sanotaanko niin, että hoitoihin joutuminen, niiden läpikäyminen muun arjen ja työn ohessa yleensä kaikessa hiljaisuudessa kun töissä yms ei voi puhua aiheesta, keskenmenot, hoitojen epäonnistuminen, rahanmeno yms on kyllä jotain aivan helvetillistä. Tämä kaikki taustapeilissä niin 12kk jälkeen onnistunut on todellakin onnen pekka :)
Silti se voi toki siinä tilanteessa olla sille henkilölle rankkaa. Mutta itse olisin melko varovainen ennen kuin vertaan sitä tilannetta useamman vuoden yrittämiseen ja hoitoihin. Tuntuu vähän flunssan vertaamiselta syöpään, näin pitkään tarponeen näkökulmasta, jos sallitte karkean mielikuvan. Toivottavasti ette pahastu! Ei pitäisi verrata omaa epäonnea toisen epäonneen. Silti 12kk on aika paljon vähemmän kuin esim 54kk, mitä meillä on takana. Nämä ovat todella herkkiä asioita :) Peace&understanding
Noin monen vuoden yritys on kyllä jo tosi pitkä taival lapsettomuutta :O Toivon todella, että teille vielä onni löytäisi syliin asti :)
PoistaTietääkseni ihan lääkäritkin pitävät tuota 12kk vielä ihan normaalina yritysaikana ja vasta sen jälkeen olisi syytä alkaa tutkimaan mahdollisia syitä lapsettomuudelle. Kyllähän se vuoden etappi on kuitenkin se ensimmäinen henkinen kolahdus. Meillä ehkä enemmän henkisesti vaikeita oli ne toistuvat keskenmenot, vaikka aikaakin ehti kulumaan jo melkein kolme vuotta ennen pysyvää plussaa. Sitä kun ei voi koskaan satavarmaksi tietää onnistuuko sitä lopulta ollenkaan. Ymmärrän siis erittäin hyvin, että toisten ajattelemattomat kommentit ärsyttävät.
Juuri näin, virallisesti lapsettomuus alkaa vasta kun pariskunta on 12kk on aktiivisesti yrittänyt. Lisäksi jotkut lääkärit/klinikat suosittelevat vielä senkin jälkeen toiset 12kk yrittämistä, jos ei ongelmia ole todettu eikä ikää liikaa. Noin 80% raskautuu 12kk aikana, ja 24kk aikana yhteensä noin 90%. Siksi lääkärit mielellään odottaa vielä toisenkin vuoden, koska puolet niistä jotka eivät onnistuneet ensimmäisen vuoden aikana onnistuvat seuraavan vuoden aikana ihan itsestään ilman rankkoja hoitoja ja hormoneja. Ihan järkevää tietysti, vaikka se toki se monelle tuntuu jo pitkältä ajalta, erityisesti vaikkapa kun kaverit onnistuu parissa kuukaudessa... :/
PoistaJa kuten todettua tämä on yksilöllistä. Uskon, että teillä ei ehkä esim. ikä hirveästi painanut eli siksi varmaan kulunut aika ei tuntunut sinusta yhtä pahalta kuin vaikkapa 37 vuotiaalta lapsettomalta tuntuu. Silloin joka kuukausi on kilpajuoksua kelloa vastaan ja munasolujen laatu heikkenee.
Olen samaa mieltä että se eka vuosi on jonkinlainen etappi, tässä ajassa suurin osa on jo onnistuneet. Toinen etappi eka keskenmeno, näinkö tässä voi vielä käydä? Etappu on myös hoitoihin joutuminen, vaikka viime sekuntiin asti miettii että pakkohan meidän on onnistua luomusti, miten me voidaan oikeasti lapsettomuushoitoihin joutua! Sitten etappeja tulee lisää, eka hoito, toka hoito, kolmas hoito, siirto julkiselta yksityiselle kun kela-tuki loppuu (eli edes Kela ei usko raksutumiseen?!).Näin vuodet vierii siitä 12kk ekasta etapist.
Voi myös olla, että keskenmeno antaa joillekin jotain pientä toivetta onnistumisesta. Jos mikään ei onnistu vaikka IVF-hoitoja toistetaan toisen perään niin ehkä keskenmeno, vaikka se hirveä onkin, voi antaa jotain toivoa että kroppa pystyy raskautumaan? Ainakin itselleni lääkärit toistivat että keskenmeno on kuitenkin hyvä merkki lääketieteellisessä mielessä ja tulevaisuutta ajatellen. Melkein kaikki keskenmenon kokeneet saavat lopulta lapsen kertoi lääkäri.
Eli haluan sanoa, että on vaikea listata mitkä tekijät tekee tilanteesta kauheimman kuin toisen ja kenellekin, eikä se varmaan järkevääkään ole. Silti ymmärrän itse miten satuttaa kun joku kovaan ääneen valittaa että kun tulin ihan itsestäni raskaaksi 12kk jälkeen ja oli niin kamalaa. Varmasti tuntui pahalta odottaa vuosi, en halua vähätellä, mutta halusin sanoa että ymmärrän hyvin tuota henkilöä joka oli tuohon heittänyt että se ei edes "virallista" lapsettomuutta ole. Ei pitäisi verrata, ja voisi toki vain pitää suunsa kiinni ja raivostua hiljaa, mutta tiedän itse miten nämä asiat voi satuttaa, puolin ja toisin.
Tiedostan itse, että olen todella rikki ja traumatisoitunut, todella monet asiat liittyen raskauksiin, raskaaksi tulemiseen, vauvoihin, äiteihin, perheisiin, "mä en tule töihin huomenna kun on lapsen muskaripikkujoulut, voitko hoitaa tän?" saa raivon partaalle kun itse ei vain saa sitä mitä kaikki muut saa puoliilmaiseksi. Ei ne muskariäidit voi millään tätä ymmärtää ja pitäisi varmaan minua hirviönä jos kertoisin miten pahalta tuntuu, siksi purnaan tähän sun blogiin ;) Kaikkea hyvää teidän raskauteen!
Asiallinen purnaus on aina tervetullutta :) ja kiitos paljon sinulle ❤️
PoistaAnonyymi, ymmärrän sinua erittäin hyvin. Me saimme lopulta lapsen n. 3 vuoden yrittämisen jälkeen. Sehän ei ole pitkä aika, mutta siihen mahtuu 2 keskenmenoa ja 5 IVF-hoitoa, joista 4 ensimmäistä toinen toistaan huonommin onnistuneita. Vaikka olenkin lapsen saanut, en ole unohtanut niitä, no, lyhyesti sanottuna kielteisiä tunteita, mitä muiden lapset ja raskaudet herättivät.
VastaaPoistaTuo ajan määrittely on niin suhteellista :) Kyllähän kolmessa vuodessakin ehtii tapahtumaan ihan kamalasti kaikkea, mutta tavallaan taas hoitojen etenemisessä se on lyhyt aika. Sen yleensä huomaakin vasta sitten kun alkaa vertailemaan itseään muihin :) Teilläkin rankka taival takana. Onneksi kuitenkin loppu oli onnellinen ♥
PoistaHassua että aletaan kilpailla siitä, kenellä on ollut rankin kokemus. Oma kokemus on oma kokemus. Jos on kokenut esim vuoden lapsettomuuden rankkana, silloin on sen sellaisena kokenut. Jälkeenpäin voi sitten sanoa, että ei se ehkä loppujen lopuksi niin pitkä aika ollut (elämässä), mutta kun sitä hetkeä elää ja siinä hetkessä on, niin silloin se voi tuntua hyvinkin raskaalta ja loputtomalta. Totta kai 3v on pitempi aika kuin 1v, mutta jokaisen kokemus on oma, eikä niistä kannata kilpailla ja vertailla, että kenellä oli kurjinta.
VastaaPoistaNiinhän se on. Itse muistan, että sen ekan vuoden lähestyessä iski kyllä aikamoinen epätoivo, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna se eka vuosi oli vasta alkua. Eipä näitä tällaisia asioita voi oikein vertailla keskenään toisten kanssa. Yksilöitä kaikki :)
PoistaKiitos vertaistuesta toinen anonyymi! :) Kolme vuotta on kyllä minustakin pitkä aika, ja niin on 5 IVFää myös! Mieletöntä että onnistuitte viimein. Ja sekin nimenomaan kun hoidoissa yleensä ei voi joka kuukausi tehdä kunnon yritystä, on taukoja kun munasolut ei kasvakaan tai pitää ottaa tauko hormoneista tms, sekin ärsyttää ihan valtavasti ja aikaa vain menee ja peukaloita saa pyörittää. On se rankka tie.
VastaaPoistaHyvä aihe, ollut mullakin mielessä että pitäisi kommentoida, että koetko keskenmenojen vielä vaikuttavan taustalla ajatuksissasi :) meillä taustalla yksi keskenmeno ja yht. reilu vuosi yrittämistä ennen tätä raskautta (nyt rv 28+5). Mun raskaus tähän vikaan kolmannekseen asti on ollut henkisesti raskasta, pelko menettämisestä ei hälventynyt kokonaan edes rakenneultrassa ja keskenmeno tuntemuksia vuoden takaa ajattelen aina toisinaan. Vaikeammaksi tämän on tehnyt vielä se, että mulla on istukka edessä, joka vaimentaa liikkeitä todella paljon. Liikkeitä olen tuntenut jo rv 16 lähtien, mutta päivittäin useamman kertaa vasta ehkä noin rv 24 lähtien. Eli ihan muutamat kerrat on mies joutunut rauhoittelemaan, että kaikki on hyvin, vaikkei liikkeet aina tunnukaan jatkuvasti. Sydänääniä on pahimpina hetkinä kuunneltu jos muu ei ole auttanut :D Mutta ihanaa että olet luottavainen ja hyvillä mielin, pitäisi yrittää itsekin olla murehtimatta liikoja ja nauttia tästä loppuodotuksesta! <3 näin pitkälle kun on jo päästy, niin suuret todennäköisyydet sille, että saadaan pieni nyytti elossa syliin �� mäkään en tällä hetkellä usko, että km tausta vaikuttaisi mun vanhemmuuteen juurikaan, lähinnä tähän raskausaikaan se on selvästi vaikuttanut. Mutta sen näkee sitten pikkuisen syntymän jälkeen, mitä ajattelee ja miten toimii. Seurailen mielenkiinnolla blogiasi ja lähes päivittäin käyn toiveekkaana päivittelemässä blogiasi, että oletko tehnyt uutta postausta �� tsemppiä loppuodotukseen!
VastaaPoista- Anna ja pienokainen 28+5
Mä ymmärrän hyvin, että menettämisen pelko on suuri. Mulla tuntuu nuo liikkeet niin voimakkaasti, että se varmasti helpottaa oloa huomattavasti :) Muuten olisin varmaan vähän väliä doppleri kädessä :D koitqn kuitenkin olla murehtimatta turhia mistään ja nauttia kaikesta mitä saan :) murehditaan vasta sitten jos jotain aihetta tulee.
PoistaRauhallista loppuodotusta sulle Anna :)