Juteltiin eilen mieheni kanssa siitä, että millon hänen olisi hyvä pitää talviloma. Itsehän olen jo päättänyt jättää koko talviloman pitämättä, vaikka kyllä kieltämättä kaipaisin jo kovasti lomaa. Noh ehkä nuo joulun muutamat vapaapäivät vähän helpottavat oloa.
Mies sitten tokaisi pitävänsä talvilomansa sitten synnytyksen lähestyessä eli varmaankin lasketusta ajasta eteenpäin sen yhden viikon ja isyysvapaan siihen perään, jos lapsi nyt vaan sattuu olemaan silloin jo syntynyt. Sitähän ei tietenkään voi koskaan tietää etukäteen, että koska se syntyy, mutta eilen asiasta juteltuamme, tuli taas ihan hassu tunne, että munhan tosiaan pitää vielä synnyttää tää lapsi maailmaan :D
Olenkin itseasiassa jo hieman keskustellut tästä synnytysaiheesta meidän kaveriporukan"vaimojen" kesken. Kaikki muuthan siis ovat jo kokeneet synnytyksen ja kyselin sitten vähän uteliaisuuttani heiltä hieman kivunlievityksestä ja muista synnytyksen aiheuttamista tunteista. Onni on oma kätilö kaveripiirissä :D Jostain syystä en itse osaa yhtään pelätä tulevaa synnytystä, vaikka olenkin kuullut mitä hurjimpia tarinoita, joissa kaikki on mennyt ihan totaalisen pieleen. Itseasiassa haalinkin mahdollisimman paljon erilaisia synnytyskokemuksia, oli ne sitten helppoja tai tuskaisen raskaita. Ehkä mä itse vaan luotan niin paljon ammattihenkilökuntaan tai sitten olen vain sisäistänyt niin vahvasti sen ajatusmallin, että kaikesta aina selviää. Pääasia on kuitenkin, että lapsi saataisiin terveenä syliin asti ja mielellään itsekkin olisin vielä elävien kirjoissa.
Mulla on itselläni aika korkea kipukynnys, mutta tiedän kyllä, että jossain kohtaa mullakin se raja tulee vastaan, joten otan kyllä mielelläni kaikki mahdolliset lääkkellisetkin kivunlievitykset mitä vain saa. Mua ehkä eniten pelottaa se, että mut jätetään ikään kuin oman onneni nojaan ja mun pitäis olla jotenkin tietoinen siitä, että mitä pitää missäkin hetkessä tehdä ja mitä ei missään nimessä saa tehdä. Esim. että mun pitäisi olla itse tarpeeksi valppaana tilaamassa sitä kivunlievitystä, koska jos en ole, niin sitä ei ole enää ollenkaan saatavilla. Ensikertalaisena en tosiaankaan tiedä mitä odottaa ja tahtoisinkin vain "go with the flow" eli edetä omien tuntemusten mukaan. Ymmärrän toki, ettei kätilötkään sentään ajatuksia osaa lukea, mutta ettei mun odoteta osaavani kaikkea luonnostaan.
Mutta yleisesti ottaen kai "aika kultaa muistot" ja koska niin moni muukin on siitä selvinnyt, niin eiköhän mekin siitä vielä selvitä :)
Ainiin, mulle tuli yks päivä ihan tyhmä "pelko" mieleen, että mitä jos mä tunnistakkaan omaa lastani omakseni. Siis esim. facebookissa näkee puolituttujen vauvoja, jotka ei välttämättä herätä oikein mitään tunteita ja sitten on niitä lähimpien kaverien vauvoja, joista heti tunnistaa niiden vanhemmat ja ne on suloisimpia vauvoja maailmassa :D Mulla on mun mieheni vauvakirja tallessa(sain sen anopiltani) ja mä en heti tunnistanut sitä vauvakuvaa mun miehekseni. Mitä jos mä en tunnistakaan meiän omaa lasta, vaan se näyttää ihan vieraalta ja se ei herätäkkään mussa mitään tunteita? Oon ehkä ihan hupsahtanut, että edes ajattelen moista. Aivan satavarmasti mä rakastun mun pieneen poikaani heti ensisilmäyksestä lähtien :') ♥
Pikkujäbäämme jo kovasti odotellen.
Alina rv 26+4
P.S. Olen viimeinkin hairahtanut ylireagointiin raskauteni takia :D Nimittäin kävin tänään työterveyslääkärillä tulehtuneen KYNSINAUHAN takia. Kyllä, voitteko kuvitella. Heräsin siis tänä aamuna ja huomasin käsivarressani suonien kohdalla hieman punertavia laikkuja ja pelkäsin saaneeni verenmyrkytyksen, koska keskisormessani on nyt ollut jo muutaman päivän ajan äärimmäisen kipeä tulehdus. Halusin siis käydä varmistamassa lääkärillä, että minulla on varmasti enemmän kuin kaksi päivää elinaikaa jäljellä :D Ja just vasta puhuttiin suuhygienistini kanssa, että raskaushormonit voivat pitkittää tulehduksia, mikä on ihan normaalia. Puhuttiin siis ientulehduksista, joita minulla ei onneksi ollut. No mutta lääkäri oli onneksi ymmärtäväinen ja sain paikallisantibioottia tulehtuneeseen kynsinauhaani ja lisäksi sain vielä reseptin a-vitamiini tippoihin edelleen jatkuvaan nenäverenvuotooni. Ei siis täysin turha reissu kuitenkaan.
Mäkään en pelkää/jännitä synnytystä. Tai sellanen kutkuttava hyvä jännitys ehkä. Ja Komppaan myös tota, että tuntuu ihan hassulta, että oikeesti tää lapsi pitää synnyttää. :D
VastaaPoistaMua jännittää lapsen ulkonäkö hieman, koska eihän meillä juurikaan ole sen ihmeempiä tietoja luovuttajasta... perus just silmien väri, hiustenväri ja pituus sekä kansalaisuus ovat tiedossa.
Niin teillä onkin tuo ihan oma aspekti vielä tuohon ulkonäköasiaan, mutta tavallaan kai siihen olis jo asennoitunut sellainen mielenkiinnolla, eikä lataa niin suuria odotuksia :P Tai näin voisin kuvitella. Pelkään, että alan itse liiaksi analysoimaan vaikkapa silmien, nenän tai suun piirteitä ja yritän pähkäillä, että onko ne tullut minusta vai miehestäni :D Tosin ihan meiän oman pojan piirteitähän nuo on, joten turhaa edes mietin noita ulkonäköasioita, mutta onhan se silti aika jännittävää :P
PoistaIhanaa vauva hössötystä täällä! Halusin kommentoida tuota pelkoa ettei tunnista omaa lastaan, itsellä ainakin kävi niin että heti synnytyksen jälkeen olo oli vain jotenkin todella hämmentynyt enkä osannu tuntea oikein mitään, paitsi juurikin syyllisyyttä siitä etten ainakaan tuntenut sitä ylitsevuotavaa rakkautta mitä "pitäisi". Onneksi parin päivän päästä tilanne helpotti, helpotti myös että muutama hyvä ystäväni kertoi kokoneensa aivan samaa. Eli halusin sanoa ettei kannata pelästyä jos niin käy, sekin on normaalia. Ylipäänsä kannustan olemaan rehellinen omille tunteilleen,niille negatiivisillekin. Vauva arki tuo niitäkin fiiliksiä mukanaan (yllättävän paljon) ja tärkeä silloin tiedostaa että sekin on ihan ok ja hyväksyttävää! Anteeksi hieman ehkä negatiivis savytteinen postaus mutta koen tärkeänä että äidit eivät syyllistyisi tunteistaan. Ihanaa joulun aikaa ja odotusta!
VastaaPoistaNoita tuntemuksia ei välttämättä tulekkaan ajatelleeksi yhtään etukäteen ja siksi ne pääsevät yllättämään ja hämmentämään mieltä. Ehkä niistä olisikin hyvä puhua enemmän ja avoimemmin, että huomaisi niiden olevan ihan normaalia, eikä niistä pitäisi tuomita ketään :) Oletan kohtaavani myös itse noita tunteita vielä monen monta kertaa :D Kiitos paljon ja kuin myös sinne, ihanaa joulun odotusta! ♥
PoistaOlenkin blogiini kirjoittanut aiemmin tuntemuksistani poikaani kohtaan synnytyksen jälkeen. Itse pelästyin silloin kun en tuntenut omaa vauvaani kohtaan mitään, odotin sitä kuuluisaa tunteiden tulvimista ja mietin että mikä minussa on vikana?! Ainoa mitä tunsin oli velvollisuus huolehtia hänestä kun kerta hänet siihen synnytin, ikään kuin pakollinen huolehdittava... Kiintymys tuli vasta noin viikon päästä kun olimme viimein päässeet kotiutumaan, silloin vasta voin sanoa rakastuneeni/leimaantuneeni poikaani <3 jälkeen päin koin pitkään syyllisyyttä näistä tunteista ja pidin itseäni ihan hirveänä äitinä kun en häntä heti palavasti rakastanut :( jälkeen päin olen koittanut järkeillä, että synnytys itsessään kipuineen ja pitkine toipumisineen oli jo niin henkisesti rankka kokemus minulle, että ei ihmekkään ettei heti se kiintymys tullut..hormooneista puhumattakaan :'D että tosiaan on ihan normaalia tälläisetkin tuntemukset ja kyllä se rakkaus syttyy sitä omaa lasta kohtaan, joko suoraan salissa tai sitten vasta kotona, eikä kumpikaan tee yhtään huonompaa äitiä!:)
VastaaPoistaAivan niin, sinunhan blogistasi minä tosiaan tuosta aiheesta luinkin! Se oli itseasiassa tosi ajatuksia herättävä postaus, koska moni ei varmastikkaan tule ajatelleeksikaan sitä hetkeä etukäteen. Elokuvissa ollaan tietysti aina ihan onnensa kukkuloilla, mutta tosiasiassa se synnytys voikin olla niin rankka prosessi, ettei siinä hämmennyksen tilassa enää osaakkaan tuntea oikein mitään. Mutta kyllä se rakkaus sieltä aina lopulta tulee, kunhan vaan saa ajatukset selkiytymään :) Ja mitä enemmän sitä sitten pääsee tutustumaan siihen pikkuiseen, niin sitä syvemmäksi se rakkaus vain tulee ♥
PoistaMä oon ollut 5kg syntyessäni ja mieheni 4,9 kg ja voit vaan kuvitella millaisia pulleroita olimme vauvoina �� molemmat oltiin blondeja syntyessä.
VastaaPoistaTietysti raskaana ollessa kuvittelin että meidänkin vauva on pieni blondi pallero.
Ja kun näin ekaa kertaa lapseni hän oli mustahiuksinen 2500g painava "rääpäle". Ei näyttänyt yhtään mukta tai mieheltäni ja oli niin säälitvän pieni ja hento että pelkäsin että rikon hänet.
Tyttö on nyt 2 v ja edelleen pieni, siro ja tumma tyttö �� mutta paljon hänessä on sellaisia ilmeitä joista tunnistan itseni tai mieheni. Mut vauvana hän kyllä näytti niin "vieraalle". Mut ei se kuitenkaan yhtään hidastanut sitä lapseen rakastumista. Vaikka näyttikin tyystin eriltä mitä odotin niin kyllä hän vaan tuntui niin omalta ja voi kuinka rakastuttiin palavasti heti <3
Onpa jännä! :D Toisaalta varmasti sinun onnesi, ettei tyttäresi ollut syntyessään yhtä iso vonkale, kuin te olette miehesi kanssa olleet :D Mä jännäilen kans hiusten väriä, koska miehelläni oli syntyessään ihan platinablondin väriset hiukset ja itselläni taas lähes mustanruskeat :)
PoistaMutta voi nuo ilmeet! Niitä odotan myös innolla. Musta on ollut niin ihana nähdä kaverien vauvojen ilmeitä, kun ne on ollut ihan pikkuruisia vielä ♥ Muistan kun tunnistin kummityttöni kasvoilta hänen edesmenneen mumminsa(eli kaverini äidin) ilmeitä :D Ihan siinä silmäkulma kostui, kun tuo henkilö oli vahvasti läsnä myös omassa lapsuudessani :') Odotan jo innolla sitä, että pääsen tuijottelemaan oman lapseni ilmeitä ja eleitä ♥
Ootko varmistanut raskauksiin perehtyneeltä lääkäriltä noi a-vitamiinitipat? Kun a-vitamiinihan on vältettävien listalla, siksi sitä ei oo mammavitskuissa ja maksatuotteissa saantirajoitukset..
VastaaPoistaIhan pelkällä työterveyslääkärillä kävin ja kysyin, että löytyykö mitään nenäsuihketta ja hän totesi, että ei löydy oikein mitään missä ei olisi lääkeaineita, mutta löysi kuitenkin tuon a-vita tuotteen mitä voi käyttää raskauden aikana. Sitä siis käytetään paikallisesti pari tippaa päivässä kuuriluontoisesti eli ei pitäisi olla mitään suurenpaa vaaraa vauvalle. Tosiaan ihan noissa päivän saantisuosituksissa pysytään, niin ei ole haittaa lyhyellä kuurilla :)
PoistaNiin justiin, hyvä ku olit varmistanu! ��
VastaaPoistaMä muistan kun mies toi esikon kuvan heräämöön (oli teholla hoidossa kun mut oli leikattu) ja mua ihan itketti kun katsoin sitä kuvaa - pieni lapsi letkujen peitojja, turvoksissa kaikissa kääreissä yms ja ainoa mitä pystyin silloin ajattelemaan oli "onko tuo meidän lapsesta sen ensimmäinen kuva, kamala!" :'( en edelleenkään kyllä tykkää siitä kuvasta... ja kun näin hänet livenä vasta reilusti vuorokauden ikäisenä oli siinä aluksi totuttelemista mutta nopeasti sitä kiintyi ja alkoi löytämään niitä piireitä ja ja... <3 oli se alku melkosta myrskyä! :)
VastaaPoistaVoi pientä :'( Ymmärrän hyvin. Se alku, kun lapsi syntyy maailmaan, tulee varmasti olemaan hämmentävä kaikin puolin. Onneksi kuitenkin lopulta asiat tuppaa kääntymään parhain päin :)
PoistaOho, multa on jäänyt tämä postaus huomaamatta :O
VastaaPoistaYhdyn edellisiin kommentteihin. Kun lapsi syntyi, en tuntenut mitään. Ennenaikaisena hän oli pieni, juuri sen 2,5kg, silmätkin olivat tiukasti kiinni monta viikkoa. Kun hän joutui teholle päivän ikäisenä niin muistan ajatelleeni etten halua mennä häntä edes katsomaan. :( Meni kuukausia ennen kuin se rakkaus alkoi löytyä, miehellä meni vielä kauemmin (onneksi oltiin molemmat samassa veneessä tämän asian suhteen, niin se ei tuntunut niin pahalta). Luulen, että omalla kohdallani se synnytyksen yllätyksellisyys ja sektio vaikuttivat siihen, että kiintymiseen meni niin kauan. Oli jotenkin äärettömän hankalaa tajuta, että hän on sama vauva kuin se joka oli äsken masussani, kun en ollut häntä edes "itse synnyttänyt".
Tuommoiset yllättävät ennenaikaisuudet vaikuttavat varmasti suuresti siihen kiintymyssuhteen luomiseen. Voin hyvin kuvitella miten hämillään sitä silloin on ja varsinkin jos on itsekkin vielä ihan toipilaana. Onneksi kuitenkin lopulta se rakkaus sieltä syttyy ja side lapseen tulee päivä päivältä vahvemmaksi :)
Poista