Jos kaikki olisi mennyt kuten suunnittelimme, olisimme nyt noin neljä kuukautisen vauvan vanhemmat. Olisin äitiyslomalla ja todennäköisesti viettäisin paljon aikaa Tiinan ja Sannan kanssa, jotka ovat tällä hetkellä äitiyslomalla/hoitovapaalla. Saattaisin jopa järjestää Halloween bileiden sijaan lastenkutsut. Mutta ei, mikään ei ole muuttunut.
Olen nyt viime aikoina miettinyt, että mitä jos ystävämme tietäisivät meidän yrittävän saada lapsia. Tulisiko Tiinalta ja Sannalta enemmän tsemppitoivotuksia ja olisiko Juuso osannut kertoa tuoreet raskausuutiset vähän vähemmän mahtailevaan ja egoilevaan tapaan. En tiedä, mutta pelkään että jos he tietäisivät, tuntisin itseni vielä enemmän luuseriksi kuin mitä jo tunnen.
Olemme päättäneet hääpäivämme ja tunnetusti hääyönä "pannaan esikoinen alulle" eli siis virallisesti luovutaan ehkäisystä... näin vanhanaikaisesti sanottuna. Pelkään, että sen jälkeen meille alkaa sadella enemmän uteluita vauvantekopuuhista. Sitten meidän on viimeistään pakko tulla niin sanotusti kaapista ulos ja paljastaa, että olemme oikeastaan yrittäneet saada lasta jo pidemmän aikaa.
Oi miksi juuri minun piti olla se jonka kohdalla asiat eivät tapahdu luonnollisin keinoin. En tiedä olenko tarpeeksi vahva ihminen käymään läpi rankkoja lapsettomuushoitoja. Ahdistaa jo pelkkä ajatuskin ja kyyneleet nousevat silmänurkkiin.
Tällä hetkellä haluan vain kaiken muun maailman katoavan ja keskittyä pelkästään ihanaan mieheeni. Ollaan vaan kahdestaan.
P.S. Toivottavasti kukaan ei ota tästä itseensä. Tiedän hyvin, ettei meidän tilanne olen pahin mahdollinen, mutta nämä ovatkin vain minun fiiliksiäni puettuna sanoiksi.
Toisinaan asioiden ääneen sanominen voi laukaista sen vauvantekoon liittyvän stressin ja paineen poies! Me myös yli vuoden elimme kertomatta oikeastaan kellekkään, yhdelle ystävälle asiasta puhuin ja äidilleni. Stressiä sateli joka suunnasta, anoppi kutoi pikkuisia villasukkia vaikkei lapsenhankinnasta oltu sanottu halaistua sanaakaan, sukulaiset utelivat sen minkä kerkesivät ja koitti siinä sitten hampaita purren sanoa että katotaan ny ja työtilannekki on huono yms muita selityksiä. Sitten jossain vaiheessa iski päähän ajatus etten voi enää elää näin! Hyväksyin asian ettei meille koskaan välttämättä tule pientä ja aloin suunnittelemaan mitä kaikkea kivaa voisimme muuta ptehdä tulevaisuudessa vaikkei sitä lasta tulisikaan. Otin asian puheeksi monen sukulaisen kanssa "että tässä on nyt sellainen tilanne ettei meille todennäköisesti koskaan tule lasta joten turha enää udella ja asian kanssa aletaan olla sinut.." paine yrittää saada jotain mitä emme välttämättä koskaan tule saamaan putosi harteilta ja olin pitkästä aikaa oikeasti elämässäni helpottunut ja onnellinen. No kuinkas sitten kävikään. Kun kaikki tämä stressi oli ohi niin päätti pienoinenkin ilmoitella tulostaan :) tiedän että lapsi on monille se suurin toive elämässä, oli se pitkään minullekkin! Mutta opin sen ettei yhden haaveen varaan kannata koko elämäänsä laskea, se hyvin äkkiä tuhoaa sen oman elämän jos asiasta tulee pakkomielle ja siihen haaveeseen ei välttämättä tämän takia koskaan pääse kiinni! Tiedän että tilanne varmasti tuntuu sinusta pahalta ♥ siksi toivonkin äärettömän paljon jaksamisia sinulle ♥
VastaaPoistaKiitos paljon ihanasta kommentistasi. Voi tosiaan olla, että alitajuntaisesti stressaan, mikä sitten aiheuttaakin tämän ns. lapsettomuuden. Tällä hetkellä pyrin antamaan asioiden edetä omalla painollaan, mutta enköhän mä pian rohkaistu avaamaan suuni huolistamme muillekkin :) Kiitos paljon tsempistä!
Poista