Meillä oli täällä eilen aikamoinen hulina päällä, kun ystäväni tulivat kylään lapsiensa kanssa. En ollut nähnyt heitä pitkään pitkään aikaan ja nyt kun miehet olivat mökillä, niin me vaimot päätimme kokoontua ja rupatella niitä näitä.
Tosiaan lapsia täällä oli yksi puolivuotias, 1-vuotias ja 2-vuotias plus meidän koira, joka oli ihan pähkinöinä, kun sai juosta pikkulasten perässä :D Tapaaminen jännitti hieman etukäteen, koska pelkäsin, että keskustelut ajautuvat vain pelkkiin vauvauteluihin ja muihin, mutta onneksi selvisin täysin ilman uteluita koko tapaamisesta.
Meno oli kerrassaan koominen, kun lapset olivat meillä kuin kotonaan. Jossain vaiheessa lähti jo housutkin pois ja vaippapöksyt juoksentelivat pitkin käytäviä. Telkkarista laitettiin pyörimään Netflixistä Mimiä ja Kukua ja hetkeksi rauhoituttiin sohvalle makoilemaan peiton alle nukke kainalossa. Ja sitten taas saatiin lisää virtaa ja poimittiin magneetteja jääkaapin ovesta ja siirrettiin niitä ämpärissä toiseen huoneeseen. Kerrankin meillä oli siis täyshulina päällä ja yllättäen se ei haitannutkaan minua yhtään. Katselin vain huvittuneena kuinka äidit juoksivat lastensa perässä pahoitellen ja "ei saa ottaa" sanoja huutaen :D
Pian kuitenkin ystävieni oli lähdettävä ja asuntomme hiljeni täysin. Siivoilin lasten levittämiä magneetteja takaisin jääkaapin oveen ja laitoin tyynyt takaisin omille paikoilleen ja asunto oli taas sen näköinen, että siellä ei ole koskaan käytykkään.
Hassua, mutta jotenkin kaipaisin meille vähän jotain elämää. Ei aina tarvitse olla niin tip-top. Tälläkin hetkellä asunnossamme kuuluu vain koiran kevyt kuorsaus ja yläkerran naapurissa huutavat lapset.
Milloin meilläkin on taas "talo täys"?
Pakko kysyä, että oletko koskaan harkinnut tilanteenne kertomista ystävillesi?
VastaaPoistaOmalla kokemuksella, se helpottaa osiltaan kun ystävät tietävät, eivätkä sitten möläyttele hölmöyksiä ja parhaimmillaan elävät tilannetta hengessä mukana.
Joillain käynyt niinkin, että kertoessa onkin saanut kuulla jonkun ystävänsä kärsineen lapsettomuudesta ennen lapsensa saamista.
Olen kertonut parille ystävälleni, joille voin avautua muutenkin kaikesta. Meillä on tosi tiivis kaveriporukka, että tiedän kyllä heidän lapsentekotaustoista, mutta en ole itse halunnut kertoa kaikille ja koen sen paremmaksi niin. Se ei ole pelkästään minun päätös vaan meidän (minun ja mieheni) yhteinen päätös :)
PoistaHyvä ettei kyselty. Ja ymmärrän, kyllä ne lapset vaan tekee kodin. Tosin ei kaikille, sekin on fine. Pystyitkö oleen ilman suurempia ahdistuksia lasten kanssa kotonasi? :)
VastaaPoistaSe on kyllä totta. En ole koskaan pitänyt itseäni mitenkään lapsirakkaana ihmisenä, mutta oman lapsen kaipuu on tällä hetkellä taas niin valtava, että edes pienet ärsytykset (kovaa kiljuvat lapset sotkemassa paikkoja :D) ei minua haitannut yhtään. Ehkä se on se äidinrakkaus joka siellä sisällä kytee syli tyhjänä odotellen. Pystyin siis olemaan ilman ahdistusta :) Pienet lapset ei aiheuta ahdistusta, mutta ne vanhemmat jotka eivät malta olla utelematta aina kaikesta :D Onneksi tällä kertaa säästyin kuitenkin uteluilta.
PoistaIhana kun jaksat silti pyytää ystäviä kahville lapsineen, olet vahva :)
VastaaPoistaVoi kiitos :) Ystävät on kyllä tärkeitä erilaisista elämäntilanteista huolimatta. Sillon vaan ehkä enemmän korostuu just ne oikeat ystävät ja ne jotka ovat valmiita luopumaan ystävyydestä erilaisten elämäntilanteiden takia. Ja olihan se nyt aika ihana nähdä myös miten ne pikkuiset on kasvaneet :D Se aika kun menee niin nopiaa ohi, ettei huomaakkaan.
PoistaNo teilläpä on ollut hulinaa sitten :D se on kyllä jännä katella vieraiden lasten meininkiä. Toisaalta ite välillä väsyn siihen, siis jos monta tuntia on toisten vilkkaiden lasten seurassa. Tulee sellanen olo et ihanaa nyt on vihdoin hiljasta. Mun yhen ystävän 2v lapsella on tapana aina huutaa kovalla äänellä asiat. Se ei puhu normiäänellä vaan oikeesti huutaa niin et korvat ihan hellänä sen jälkeen. Mietin, ku niille on tulossa pieni vauva ni varmaan täytyy alkaa opettaa lasta siihen et joka ikistä sanaa ei tarvitse huutaa, jo pieni vauvaki säikkyy siitä jos se aikuisenkin korvaan käy. Hän on muutenkin vilkas, mutta ihana lapsi. Ke vaan tuppaa viemään välillä energiaa. Sama on siskonlapset, nekin on aika vilkkaita, saas nähdä joululomalla ku ollaan äitini luona et ei taida täti jaksaa juosta mahan kanssa yhtä energisesti perässä, kuin ennen raskautta. Heidän kanssaan usiampi päivä ollessaan on oman kodin hiljaisuutta ja rauhaa arvostanut kummasti :D
VastaaPoistamutta onhan se totta, että oma lapsi on aina oma. Sitä saa kasvattaa ihan itse ja kodin pelisäännöt luodaan itse omalle lapselle. Se lapsi mukautuu meidän aikuisten laatimiin tapoihin ja sääntöihin ja niitä opetellaan rauhassa ja rakkaudella yhdessä. Omaan lapseen on kuitenkin se erityinen side.
Onhan se varmasti totta, että lapset täyttää/tekee kodin, mutta entäpä niillä, jotka ei tuu koskaan saamaan lapsia. Heidän koti täytyy rakentaa "täydeksi" joillakin muilla tavoilla. Enkä Alina tarkoita tässä sinua, vaan kun tässä postauksen kommenteissa oli puhetta tuosta "lapset tekee kodin"jutusta. Kaikilla ne ei tee kotia, vaikka kuinka haluaisi, siksi en itse käytä kyseistä sanavalintaa kenenkään kohdalla tai että vasta sittenkun saa lapsen, tietää mitä oikea rakkaus on. Kuuluu vähän samaan katekoriaan. Toki jokainen ite voi itse olla omaa mieltä siitä, mutta en sanois sitä ehkä kauheen ääneen varsinkaan ihmisille, jotka kärsii lapsettomuudesta ja kun tosiaan voi olla sellaisiakin, jotka ei hoidoista huolimatta saa lapsia. Harvemmin perheelliset pystyy asettumaan edes lapsettomuudesta kärsivän asemaan, kun on itse saanut kaiken. Puhun siis yleisellä tasolla, en syyllistä ketään :D Alina sinun kohdalla siis uskon, että saatte lapsen, koska sä tulet luonnollisesti raskaaksi <3 ei niitä lääkkeitä voi vielä kunnon hoidoiksi edes kutsua, ne on vaan pieni buusti ;) tuntuu vaan et joskus ihmiset milloin facebookin uutisien kommenttiosoioissa tms jopa suoraan päin naamaa laukovat mitä ihmeimpiä kommentteja,kun niin moni ei vaan ajattele että lähipiirissä voi oikeesti olla joku, joka on kärsinyt pitkään lapsettomuudesta.
Varmaan aika harva ihan oikeasti tykkää äänekkäistä lapsista ja yllätyin itsekkin, että en jo pidellyt korvistani kiinni vaan lähinnä nauroin mukana :D Se oli vaan niin outo tunne kun asunto yhtäkkiä vaan hiljeni ja olin yksin kotona, niin sitä pientä elämän ääntä jäin kaipaamaan. Toki varmasti jos se oma lapsi ois ja se olis tosi kovaääninen niin varmasti niitä hiljaisia hetkiäkin jää kaipaamaan :)
PoistaMä oon myös monesti miettinyt, että mitä mä elämälläni tekisin, jos lopullisesti lapsettomaksi jäisin. Mikään uran uurtaja kun en siis todellakaan ole :D Ehkä sitä jotenkin aina selviää ja onhan mulla aina maailman ihanimpia kummilapsia, joiden avulla saan vähän myös lapsen naurua elämääni.
Mutta ei me vielä luovuteta :) Vielä on oljenkorsia käyttämättä.