Isänpäivän vietin yksin kotona. En ole isänpäivää viettänyt oikeastaan koskaan elämässäni, koska isäni jätti meidät kun oli vasta pieni lapsi ja isovanhempia minulla ei ole enää ketään elossa. Viime vuodet olemme juhlineet mieheni sukulaisten parissa, mutta tänä vuonna päätin jäädä kotiin suorittamaan kotiaskareita.
Vaikkei isänpäivä ole minulle koskaan ollut mitenkään kovin merkittävä, niin tänä vuonna se veti jotenkin erityisesti mielen matalaksi. Ehkä se johtui niistä kahdesta keskenmenosta, jotka olen tänä vuonna joutunut kärsimään tai sitten yksinkertaisesti Facebook-seinän täyttäneistä "First Father's day"-kuvista, joita ystäväni olivat sinne julkaisseet. Miksi muuten aina kaikkien äitien pitää julkaista isänpäivä-kuvia? Niiden isienhän ne kuvat pitäisi julkaista. Ihan kuin niiden äitien olisi hirveästi tarvetta esitellä, kuinka hyvin ovat miestään hemmotelleet ja mitä omaperäisyyksiä ovat keksineet. Okei, anteeksi katkerat ajatukseni. Kai se vaan tuntuu niin pahalta, kun en kykene itse antamaan miehelleni sitä ilon ja onnen tunnetta, kun saa olla jonkun isä. Edes äitienpäivä ei sureta minua yhtä paljon kuin se, että minä olen jonkun toisen onnen esteenä.
Nojoo, mutta innolla odottelen jo kp 1:stä, että pääsen kp 3 aloittelemaan ihkaensimmäisen clomifen-kuurini ja pääsen tuntemaan miltä vaihdevuodet tuntuu :D
Mukavaa maanantaita kaikille!
Ihan normaaleja ajatuksia taustanne huomioonottaen. <3 Kiva, että näet ystäviä viikonloppuna. Tekee varmasti hyvää! :)
VastaaPoistaJoo, vaikka vähän pelottaakin, että sieltä tulee taas vauvauteluita, mutta jos siinä vaikka ottais ruuan kanssa yhen ruokajuoman (alkoholillisen), niin ehkä ne osais olla taas hetken aikaa utelematta :) Mutta on kyllä muuten kiva nähdä kavereita taas isommalla porukalla ^_^
PoistaIso lasi punkkua vaan, niin pysyvät hiljaa ;)
PoistaSounds like a plan ;)
PoistaTiiätkö, noi sun ajatukset on täysin inhimillisiä. Voin sanoa, että mua kiukuttaa hetkittäin ultrakuvien postaaminen, ne on kun puukkoja rinnassa, vaikka ihanan asian äärellä ollaankin. Itsellä on niin tuoreena vieläkin mielessä omien pikkuisten ultrakuvat ja kuinka kaikki oli niin hienosti, mutta kuitenkin raskaus päättyi elämämme surullisimpaan päivään.
VastaaPoistaJuttelin psykologin kanssa näistä tuntemuksista, jotka ovat hieman "tylyjä", ja hän sanoi, että täysin normaalia on ja ajan kanssa se helpottaa ja kun ne ovat vain ajatuksia, ei tosia. Luulen, että kuuluu paranemisprosessiin....
Paljon hyviä ajatuksia uuteen kiertoon <3
Itse en varmasti enää ikinä uskaltaisi ultrakuvaa julkaista missään -_- Kiva jos joku vielä uskoo pelkkään hyvyyteen, eikä pelkää menettävänsä pientä. Ymmärrän hyvin ärsytyksesi. Kyllä ihmismieli osaa olla omituinen :) Kiitos paljon ja kuin myös sinulle ♥
PoistaMinun psykologini sanoi aivan samaa... Itseäni nolottaa ja kauhistuttaa nuo synkimmät ajatukset. Meillä siis yksi varhainen keskenmeno takana ja useampi vuosi yritystä ja hoitoja. En enää oikein pysty iloitsemaan muiden raskausuutisista enkä hirveästi jaksa (vieraita) vauvoja tai raskausmahoja ihastella, ilman että kyyneleet polttaa silmissäni. Ajattelin ettei niin saa ajatella, ei saa tuntea että olis mukavampaa hengailla vain lapsettomien kanssa, ei saa pahastua kun toinen kertoo onnellisia uutisia ja miten nopeasti raskautui... Mutta se on erittäin normaalia. Ei tietysti tarvitse pahoittaa muiden mieltä, mutta noita tunteita ei tarvitsisi myöskään omassa päässään niin hävetä. Ja saa myös olla itsekäs ja jättää tilanteet väliin, mitkä aiheuttaa itselle pahaa mieltä. Minusta se oli todella helpottavaa kuulla psykologin suusta! Tsemppiä sullekin Usko koetuksella! <3
PoistaEilinen oli kyllä taas sellainen "Katsokaa kaikki miten hyvin meidän perheellä menee" -päivä Facebookissa. Ihania vauvoja ja isiä ja maailman paras isä ja "lapsista elämä alkaa" ja "mitä en ymmärtänyt elämästä ennen kuin sain lapsia" jne. Tietysti saa ja pitää juhlia isiä, mutta samalla saa myös lapsettomana tuntea surua siitä, että meillä ei tänäkään vuonna vietetän isänpäivää miehen kanssa. Kaikki suru, katkeruus, ärsyyntyminen...tottakai sinä tunnet noin, psykologini sanoi.
Itse odotan myös tällä viikolla menkkoja, tein jo ovistestin, josta tiedän ettei tarvitse edes jännätä raskautta, ihan blanko oli. Vaikka "tiesin" ettei vuosien jäkeen varmaan yhtäkkiä mitään tapahdu, niin silti takaraivossa oli tuo urbaanilegenda että keskenmenon jälkeen jotkut raskautuu nopeasti, ja kun meillä ei mitään vikaa ole löydetty niin...... Mutta ei. Katse vain seuraaviin hoitoihin ja nyt pitää vain toivoa, että menkat alkaa sellaisena päivänä, että hoito voitaisiin toteuttaa tähän kiertoon!
Tsemppiä Clomien kanssa! Miten päätit sitten ultran kanssa? Mikä oli tarkalleen teidän suunnitelma, miten ensi kiertoo menee? Kiva kun pääsette kokeilemaan jotain uutta, ainakin minulla se saa yleensä toiveet taas vähän nousemaan :)
-H
Ihanaa tämä vertaistuki ♥ Eilinen oli tosiaan oikein kunnon perhe on paras-esittely päivä. Varsinkin nyt kun minunkin kavereistani niin moni vietti vasta sitä ensimmäistä isänpäivää. Ärsyttävää, mutta kai se ilo on vaan toisille suotava.
PoistaMä vähän sekoilin sen ajanvarauksen kanssa :D Ensin varasin sen aiemman ajan, mutta koska totesin oviksen olleen ns. päivän myöhemmin, niin peruin sen ja varasin sen sijaan sen myöhemmän ajan. No nyt totesin, että se aiempi aika olisi ollut parempi, nimittäin menkat alkoi juuri :D Ärsyttää, koska sitä aiempaa aikaa ei enää omalle gynelleni ole saatavilla ja tuo myöhempi aika menee liian myöhälle, joten jouduin sitten varaamaan ajan ihan tuntemattomalle gynelle ja vieläpä eri paikkakunnalle kuin normaalisti varaisin ajan. Phuuh, mitähän tästä vielä tulee. Vielä en ihan tarkkaan tiedä :D
Mä uskon, että teilläkin alkaa nyt uusi raskaus nopeammin, niinkuin meilläkin toinen raskaus alkoi jo yk 5. Kroppa on varmasti keskenmenon jälkeenkin paljon vastaanottavaisempi ja valmiimpi raskaudelle :) Näin haluan uskoa. Tsemppiä sullekkin lähestyviin puolukkapäiviin ja peukkuja tulevaan hoitokiertoon! ♥