Olen saanut blogiini paljon kommenttia siitä, että minun pitäisi kertoa meidän lapsettomuudesta avoimemmin ystävillemme ja läheisillemme. Meillä on mieheni kanssa omat syyt miksi emme ole halunneet asiasta kenellekkään kertoa (paitsi yksi kaveripariskunta tietää), mutta olisiko siitä tosiasiassa yhtään apua?
Kaikki ystävämme alkavat olla jo pikku hiljaa vanhempia tai parhaillaan matkalla kohti vanhemmuutta(=raskaana), joten en usko, että enää löytyy vertaistukea tähän meidän lapsettomuuteemme ainakaan meidän lähipiiristä. Pääasiassa kaikki ovat saaneet lapsen alle vuoden yrittämisen jälkeen(useimmiten heti ekalla yrityksellä) tai tulleet vahingossa raskaaksi.
Lueskelin tylsyyksissäni taas vau.fi-sivuja ja siellä oli juttu otsikolla Oikeus tunteisiin? Tuosta tekstistä tuli mieleen, että oli niin tai näin, niin aina tulee jonkunlaista kommenttia, mikä sattaa kiukuttaa.
Tilanne 1: Yritämme lasta, mutta emme ole kertoneet asiasta kaikille.
Kommentit, jotka kiukuttavat:
"Onneks mun ei tarvi enää koskaan tehdä lapsia" -kolmen lapsen äiti(ystäväni)
"Kun mä tein sen testin, niin ajattelin heti, että mä en halua tätä" -vahingossa raskaaksi tullut(ystäväni)
"Sä(mieheni) oot nyt vähän hidas näissä hommissa" -täti, joka kuuli juuri mieheni serkun raskaudesta
Tilanne 2: Olemme avoimesti kertoneet lapsettomuudesta
Kommentit:
"kyllä se siitä"
"olette vielä niin nuoria"
"älä stressaa"
Ja entäs kuinka paljon nuoret äidit saavatkaan kommenttia ja "hyviä neuvoja" vanhemmilta tuntemattomilta ihmisiltä.
Jotenka, onko sittenkään parempi kertoa avoimesti vauvantekohaaveistamme vai onko kuitenkin parempi pysyä vaiti ja hakea vertaistukea vaikkapa blogimaailmasta? :D
Minkalaisia kommentteja te olette saaneet? Onko lapsettomuudesta kertominen helpottanut elämää?
P.S. Toistaiseki olemme säästyneet pahemmilta vauvauteluilta, mutta voi olla, että hääpäivämme jälkeen niitä alkaa satelemaan joka suunnasta. Voi olla, että sitten tulemme avautumaan enemmän tästä meidän lapsettomuudestamme muillekkin.
Itse olin avoin lapsettomuudesta,etenkin kun hoidot alkoivat kerroin siitä myös lähimmille työkavereille,rakkaimmat ja tärkeimmät ystävät ja oma perhe tiesi myös toiveistamme. Mieheni ei halunnut niin avoimesti puhua asiasta.
VastaaPoistaSaiko siitä mitään tukea? Ei oikeastaan, parhaiten ymmärsi ystävä, joka oli saman (hoidot) kokenut. Muut yritti kyllä, mutta paljon tuli sitä perustekstiä älkää stressatko tai yrittäkö liikaa. No eihän ne sitä tiennyt, mutta yrittää piti hanakammin kuin ehkä normitilanteessa, lopulta monien pillereiden ja piikitysten yms. Lopputuloksena syntyi pikkuinen tyttö.
Kaikki valitsee oman tapansa käsitellä lapsettomuutta ja hoitoja, itselleni se että puhuin auttoi myös hallitsemaan paremmin tunteita joita lapsettomuus aiheutti.
-nyyti
Kiitos kommentistasi Nyyti :) Voi olla, että jos itsekkin olisimme jo konkreettistesti käymässä hoitoja läpi, niin silloin tulisi puhuttua asiasta avoimemmin. Nyt kun ollaan vielä tässä "vauvahaave"-vaiheessa, niin on jotenkin mukavempi, kun ei tarvi pahemmin analysoida tätä meidän "epäonnistumista". Ihana kuulla, että teidän lapsettomuustaipale päättyi onnellisesti :) Toivottavasti meilläkin vielä jonain päivänä.
PoistaLuulen, että molemmissa on puolensa. Siis kertoako vai ei. Itse olen kertonut aiheesta neljälle ystävälle. Kaikki olivat kertomisen aikaan lapsettomia, nykyään yksi heistä on itse äiti. Jostain syystä äitikavereille on paljon vaikempaa kertoa, ajattelen etteivät he ymmärrä. Mitään erityisen typeriä kommentteja en ole kuullut keneltäkään kaverilta. Perheelle ja suvulle en ole kertonut, välttelen tätä vielä, koska en halua rasittaa heitä. Kuitenkin avoimempi asenne voisi olla parempi! Itseäni ahdistaa, kun joudun salailemaan asioita. Luulen, että kerron asiasta sitä mukaa, kun asia tulee jotenkin puheeksi, se on luontevampaa. Eli kertominen ainakin valikoiduille ihmisille on varmasti paras ratkaisu, itse haluaisin olla avoimempi. Pelkona on kai, että pahoitan mieleni, jos minua ei ymmärretä tai ongelmaa vähätellään tai saan typeriä neuvoja. Näiltä olen suurimmaksi osaksi vielä välttynyt. Ainiin, paitsi yksi ystävistäni, jolle kerroin, sanoi heti iloisesti: voittehan te aina adoptoida.. Aika paljon tarvitsee tehdä ajatustyötä, että luopuu biologisen lapsen ajatuksesta ja adoptointi ei muutenkaan ole mitenkään helppo ja nopea ratkaisu. Mutta siis tätähän oikeasti harkitaan, mutta silti vähän kirpaisi tuo kommentti. Tsemppiä avoimuuteen!
VastaaPoistaKiitos paljon kommentistasi :) Veikkaan, että lapsettomille on ehkä hieman helpompi puhua asiasta, mutta tällä hetkellä minulla on enää yksi kaveri joka ei ole joko raskaana tai äiti :D Ehkä jos asia tulisi joskus puheeksi, niin ehkä siinä sitten voisi tokaista ohimennen, että ollaanhan me jo "hetki" yritettykkin, mutta vielä ei ole mitään tulosta saatu. Pelkään ehkä itsekkin vähän sitä, että minua aletaan jotenkin kohdella eri tavalla. Tai siis, että nämä tuoreet äidit yrittää vältellä seurassani tietyt puheen aiheet ja sitten ollaankin vain kiusallisesti hiljaa.
PoistaTulee mieleen, että kukaan adoptioprosessin läpikäynyt tuskin heittäisi tuollaista kommenttia :D Sekään tuskin menee aina "ihan kuin elokuvissa". Se voi olla myös henkisesti todella raskasta luopua toivosta biologisesta lapsesta. Tsemppiä teillekkin :)
Tämä totta kai on sellainen asia, et kertomisen kanssa pitää tehdä niin kuin itsestä hyvältä tuntuu.
VastaaPoistaItse en ole koskaan halunnut etäisemmille kavereille, työkavereille tai muille tutuille kertoa meidän keskenmenosta ja lisääntymisvaikeuksista, mutta kun oltiin jo lähellä sitä vuoden yrittämisen tuomiota niin kerroin ystäville. Osalla heistä oli jo lapsia, osalla ei mutta ainakin omat ystäväni suhtautuivat todella ihanasti ja kannustavasti. Eivät he tietenkään tiedä koskaan 100%sti miltä meistä tuntuu, mutta ainakin sen jälkeen kun tiesivät mitä olen joutunut käymään läpi niin oli helpompi olla oma itseni heidän kanssaan. Myös keskenmenosta kerroin ystävilleni ja vaikkei kukaan heistä ollut keskenmenoa kokenut olivat he todella hyvä tuki siihen aikaan.
Sitten kun tulin raskaaksi niin halusin heti kertoa myös tästä ystävilleni, vaikka ei oltu vielä siellä raskauden turvallisilla viikoilla mutta oli ihanaa kysellä heiltä kokemuksia ja kun huolestuin miksi toisena päivänä olen todella pahoinvoiva ja rinnat kipeet ja turvonneet ja toisena päivänä taas en huomaisi mistään että olen raskaana niin oli helpottavaa kuulla ystäviltäni että se oli ihan normaalia :)
Raskaus ja vanhemmusjutut vaan ovat hyvin herkkiä aiheita ja varmasti itskein olen huomaamatta sanonut joskus jotain sellaista joka on toista loukannut. Kaikkea ei tietenkään tarvi sietää, mutta kannattaa muistaa että olemme kaikki vajavaisia ja joskus reaktiot eivät vaan ole täydellisiä ja vääränlaisia sanoja saattaa sanoa.
Itseäni ei esimerkiksi millään tavalla loukannut kun moni ystäväni kommentoi keskenmenon jälkeen, että no ainakin tiedätte että homma toimii ja voitte tulla raskaaksi tai ihan varmaan parempi tuuri ensi kerralla
tai kaikella on tarkoituksensa
koska itsekin ajattelin ihan samalla tavalla.
Mutta netissä monessa paikkaa lukee, että nuo ovat niitä kaikesta tyhmimpiä lausahduksia sanoa keskenmenon kokeneelle. Niin me kaikki olemme erilaisia..
Tee juuri niin kuin susta tuntuu itsestä parhaimmalle. Itse haluan ystävieni kesken jakaa ilot ja surut ja keskenmenot ja lapsettomuus ovat myös osa tätä elämää.
Kiitos paljon kommentistasi :) Tietysti on ihanaa ja helpottavaa jakaa kokemuksia läheisten ystävien kanssa sitten kun on itsekkin siinä tilassa, mutta toistaiseksi vielä annan ystävieni olla siinä uskossa ettemme edes halua lapsia :D Kai se on sitten jokin suojautumismekanismi sekin. En osaa keskenmenosta sanoa, kun en ole itse sellaista koskaan kokenut, mutta jos se osuisi kohdalle, niin saattaisin nimenomaan lohduttautua ajatuksella, että ainakin raskaus on mahdollista alkaa. Tällä hetkellä tuntuu lähinnä epätoivoiselta, kun ei ole sitä positiivista koskaan raskaustestiin ilmestynyt. No mutta, eiköhän me selvitä, kävi niin tai näin :)
Poista