Uuden vuoden aatto oli minulle täyttä tuskaa. Minua ahdisti, vitutti ja masensi.
Olimme siis mieheni kanssa ystäviemme luona viettämässä uutta vuotta pelaillen ja syöden hyvin. Vaikka ystävämme ovat minulle äärimmäisen läheisiä ja heidän kanssaan pystyy puhumaan mistä vaan, niin tällä kertaa olin hyvin hiljainen ja vetäytynyt. Sanna on kuudennella kuulla raskaana ja Siljalla taas tuli tänään raskausviikot 13+0 täyteen. Paikalla oli myös Sannan reilu vuoden ikäinen esikoinen ja Tiinan reilu puolivuotias esikoinen. Istahdin heidän viereensä sohvalle ja kuuntelin, kuinka he juttelivat lapsista ja raskausoireista ja tulevista neuvolakäynneistä, kunnes mulla tuli mitta täyteen.
En kestänyt enää kuunnella sanaakaan mistään raskauteen tai lapsiin liittyvästä. Olisin voinut hetkenä minä hyvänsä pillahtaa itkuporkuraivariin. Teki mieli huutaa täysillä kurkkuni käheäksi. En vaan kertakaikkiaan enää kestänyt sitä kaikkea, mitä minulta vielä puuttuu ja jota niin kipeästi myös haluaisin itse kokea. Tuntui, että räjähdän.
Olin hiljainen ja äärimmäisen tylsistynyt ja sen myös huomasi. Myöhemmin Sanna ujosti uteli, että koska me menemme naimisiin. "Milloin on häät? Vai menettekö te ollenkaan naimisiin?" Vitutusmittari alkoi taas kohota maximiin. Ajattelin mielessäni, että turhaan mitään häitä on järjestää, kun te ootte *ittu kaikki paksuna! Ihan *itun tylsät häät! Sain sanotuksi, että "kyllähän me naimisiin mennään, mutta tuskin häitä järjestetään". Sanna totesi, että onhan ne tosiaan kalliit kestit, mutta jos edes sellaiset ravintolahäät, että kaikki maksaa omat ruokansa. Mutta tosiasiassa kyse ei ole edes rahasta. Kyllä meillä on varaa järjestää häät, mutta me ei vaan haluta niitä järjestää. Syitä siihen on monia, mutta en nyt halua puhua siitä sen enempää.
Kello lähestyi vasta yhtätoista, kun mieheni onneksi totesi, että meidän pitää lähteä nyt kotiin. Olin helpottunut. Olin niin kiitollinen, että pääsin vihdoin pois sieltä. Ahdistus alkoi laantua ja me ehdimme viettää vielä ihanan kahden keskisen vuoden vaihteen rakettien välkkyessä ulkona.
Toivon, että löytäisin pian rauhan sen tosiasian kanssa, että vaikka meille ei lasta luonnollisin keinoin suoda, niin en saisi katkeroitua muiden onnesta. Voi jospa löytäisin jonkun vaihtoehtoisen asian, jonka puolesta voisin olla onnellinen.
Sitä onnea etsiessä...
Voi Alina...nuo tunteet ovat niin tuttuja meille muille kanssasisarille. Itselläni kyllä helpotti jonkin verran kun sain kerrottua ystävilleni meidän pitkäksi venyneestä yrityksestä. Ystävät ymmärsivät, jos en aina niin innostunut ja ymmärsivät puhua joskus vähän muustakin kuin raskauksista ja vauvoista.
VastaaPoistaMutta nyt katse eteenpäin, uuteen vuoteen! Vaikka ehkä omalla järjelläsi mietit, ettei nyt olekaan se optimaalisin aika raskautua niin ethän lykkää lääkärille menoa liian kauan. Olette jo yrittäneet lasta enemmän kuin tarpeeksi kauan. Jos pitkittynyt ja epäsäännöllinen kiertosi on syynä lapsettomuuteem niin se voidaan varmasti fiksata oikealla lääkityksellä. Mutta vika voi usein olla miehessäkin, aika kuluu vinhaa vauhtia ja 26-vuotiaan hedelmällisyys valitettavasti vähenee, se on fakta. Joten oikeasti kannattaa sinne lääkärille mennä pian, jos oikeasti lasta toivotte. Kyllähän sen jo blogiteksteistäsikin huomaa että oma lapsi olisi teille se unelmientäyttynys, älkää antako vuosien valua hukkaan!
Kiitos paljon kommentistasi. Kyllä ystäväni tietävät, että tunnen itseni ulkopuoliseksi, kun en kuulu tähän samaan "odottavat äidit kerhoon", mutta en halua myöskään evätä vertaistukea tältä ensikertalaiselta. Me kuitenkin nähdään niin harvoin isolla porukalla.
PoistaMutta, kuten sanoit; katse eteenpäin! Vaikka vuosi on käytännössä aika lyhyt aika, niin siinä ajassa ehtii sattua ja tapahtua vaikka mitä. Ja vaikka vauvantekoprojektissa ei mitään tapahtuisikaan, niin muuten elämässä tapahtuu vaikka ja mitä. En siis jää vain kotiin murehtimaan, älä pelkää :) Kyllä mä sinne lääkäriin menen, kun saan vaan itselleni sovittua aikaa sille asialle. Ja tulen varmasti heti tännekkin raportoimaan, kun saan vähän lisää vastauksia kysymyksiini :)
Sulla on kyllä ihailtava asenne lapsettomuuteen. Itse kun kerroin raskausuutisista parille ystävälle joulunpyhinä niin yksi heistä onnitteli mutta kertoi myös omista hedelmällisyysvaikeuksistaan ja olen iloinen että hän kertoi, ei todellakaan vienyt minun iloani, osaan nyt ymmärtää hänen reaktioitaan paljon paremmin.
VastaaPoistaItselle lekurille meno ja avunpyyntö näinkin luonnolliseen asiaan kuin lisääntyminen tuntui kauhealta ihan alussa. Mut sit ajattelin että melkein kaikki meistä ihmisistä joutuu turvautumaan lääketieteen apuun jossain vaiheessa elämää. No sain heti apua hormoneista, joita lääkäri minulle määräsi ja mietin sitten hölmistyneenä että miksi ihmeessä en aiemmin pyytänyt apua. Ei se tee kenestäkään epäonnistunutta :)
Kaikki uudet ja tuntemattomat asiat tuntuu pelottvilta aluksi. Kyllä se siitä, kunhan vaan alkuun päästään :D
Poista